millamainen

Positiivisuushaaste, se on mun heiniäni! Kiitos haasteesta kuuluu upealle Mutsi ja murupullat -blogin Idalle. Tällaisena päivänä, kun oma lapsi on viidettä päivää kuumeessa ja viihtyy lähinnä vain äidin sylissä tai läheisyydessä, on ihan tarpeellista palautella mieleen kivoja, positiivisia asioita - if you know what I mean. ;)

Kolme hyvää asiaa päivissäni

Rentous ja kiireettömyys. Kotiäidin elämä sopii mulle, koska en ikinä ole ollut kovin aktiivinen suorittaja. On ihanaa, kun saa tehdä asioita omaan tahtiin ja rennolla otteella. Esimerkiksi kotityöt tehdään sitten, kun jaksetaan. Meistä kumpikaan ei ota niistä stressiä.

Jääkaapista valmiiksi löytyvät ateriat. Mä oon älyttömän laiska kokkaaja, joten olen tosi kiitollinen Nikelle, että hän kokkaa meille joka päivä ruoat. Jääkaapista löytyy lähes aina valmiit lounasannokset mulle ja Noelille.

Ihana, rakas poikani. Noel on maailman parasta seuraa päivisin. Hän on hyväntuulinen, huumorintajuinen hömpöttelijä, jonka kanssa saa nauraa kippurassa monta kertaa päivässä. Päiväni ei voi olla huono, kun sen saa heti aamusta aloittaa Noelin iloisia kasvoja katsellen ja pusutellen.

Kolme hyvää asiaa minussa

Ensimmäisenä: positiivisuuteni. Mulla on taito nähdä ihmiset ja asiat positiivisen kautta. Olen myös lähes aina hyväntuulinen ja iloinen. Osaan nauraa itselleni, kuten ehkä huomasitkin näistä "onnistuneista" kuvista.

Toisena: empaattisuuteni. Mun on aina ollut äärimmäisen helppo asettua toisen saappaisiin

Kolmantena: sosiaalisuuteni. Mua usein sanotaan helposti lähestyttäväksi, mikä varmaan johtuu siitä, etten juurikaan jännitä uudessa porukassa. Olen sosiaalisissa tilanteissa rento!

Kolme hyvää asiaa elämässäni

Perheeni on ehdottomasti ykkönen. Perheelläni tarkoitan meidän pikku ydinperhettä; itseäni, Nikkeä ja Noelia, sekä meidän mahtavan upeaa ja rakasta tukiverkostoa, joka koostuu muun muassa meidän vanhemmistamme ja sisaruksistamme.

Toista kunnioittava ja arvostava parisuhde. Nikke on maailman ihanin kumppani - vioistaan huolimatta. ;) Hän saa mulle joka päivä arvostetun ja rakastetun olon. Hän tukee mua AINA. Hän on valmis kuuntelemaan ja keskustelemaan mun kanssani asiasta kuin asiasta. Hän osaa lukea ne tilanteet, jolloin tarvitsen ison halauksen tai ruokaa juuri sillä sekunnilla. Nikke tuntee minut läpikotaisin, ja rakastaa täysillä.

Se, ettei mitään tarpeellista puutu. Vaikka me eletään taloudellisesti aika kädestä suuhun, on meillä kaikki tarvittava. Jos joskus ei jotain ole, saadaan apua perheiltämme. Meillä on kodikas ja meidän näköinen koti. Meillä on vaatteita ja kaikkea muuta tarpeellista. Meillä on aina kaapissa ruokaa. Ja ensi viikolla mulla on microblading-kulmat, joista olen haaveillut pian jo vuoden, ja jotka päätin hankkia itselleni 30-vuotissyntymäpäiväni kunniaksi!

Kolme hyvää asiaa tänä vuonna

Se, että Noel oppi kävelemään. Uuden oivaltamista on ollut upeaa seurata vierestä! Kävelemään oppimisen myötä, ovat kokonaan uusi maailma ja mahdollisuudet itsenäisyyteen avautuneet isolle pienelle pojalleni.

Se, että kevät on ihan kulman takana. Kevät on kovasta siitepölyallergiasta (joka muuten ei ole oireillut raskauduttuani vuonna 2016) mun lemppari vuodenaikani syksyn ohella. Odotan jo malttamattomana sitä tunnetta, kun ensimmäisen kerran tuntee auringon lämmön poskilla!

Kaikki uudet tuttavat, kaverit ja ystävät, joihin olen tutustunut. Tänään tämä ajatus on erityisesti mielen päällä, koska vietin opettavaisen ja mukavan iltapäivän Kaksplus-blogiverkoston koulutuksessa. Tapasin livenä monta ihanaa tyyppiä, joiden blogeja luen ja joiden kanssa tulee päivittäin juteltua Whatsappissa. Kuten ehkä luit rivien välistä kirjoittaessani kiusatuksi tulemisesta, ystävyyssuhteet eivät ole mulle mitenkään itsestäänselvä asia.

Kolme hyvää asiaa blogissani

Mä koen, että aitouteni on mun valttikorttini. Mä en ole ikinä osannut olla mitään muuta kuin juuri tällainen kuin olen. Olen ylpeä siitä, että olen oma itseni myös blogini puolella.

Vaikken ikinä ole ollut mikään kirjoittaja, musta tuntuu, että osaan kirjoittaa kivasti. Mulla on (ainakin toivottavasti) oma kirjoitustyyli, joka on tunnistettava ja millamainen.

Olen marraskuusta lähtien tehnyt kovasti töitä sen eteen, että saisin blogiani "isommaksi" ja näkyvämmäksi. Kuten olen jo aiemmin kertonut, mun harras toiveeni on saada joskus palkkiota bloggaamisesta, jotta voisin osaltani helpottaa meidän taloudellista tilannetta. Joka kuukausi olen ilokseni saanut huomata, että työni on tuottanut tulosta, ja olen taas askeleen lähempänä haavettani. Parasta kuitenkin on, että sydämellä tekemäni postaukset tavoittavat enemmän teitä ihania lukijoita, joita ilman blogin kirjoittaminen ei olisi yhtään näin palkitsevaa.

Kolme bloggaajaa, jotka haastan vastaamaan

Tiia - Lasten tapaan; lapsiperhearkea, mielipiteitä, monipuolisesti kaikkea kivaa!

Ulla - Kadun aurinkoisella puolella on kahden pojan äiti ja opiskelija, joka kirjoittaa monipuolisesti arjestaan; askarteluohjeita, avautumista arjen haasteista sekä kaikkea muuta mielenkiintoista.

Petra - Sängyn alla. Maailman sydämellisin Petra! Sängyn alla -blogin parhaimmistoa on ehdottamasti "Mitä isi shoppailee?" -postaussarja.

Olisi kiva, jos kertoisit mulle, mitkä kolme asiaa tuovat juuri tänään sinulle iloa. Positiivisuutta ei koskaan ole liikaa!

- - -

Tervetuloa kurkistamaan meidän arkeen Instagramissa sekä seuraamaan blogiani Facebookissa. Jos tykkäsit postauksesta, rullaa alaspäin ja paina tykkää tai jaa! (Facebook pyytää vielä toistaiseksi vahvistamaan tykkäyksen.)

Mä tein eilen huomion, että oon alkanut käyttämään Instagramin puolella #vainäitijutut -tagia. Tajusin myös ajattelevani usein mielessäni, että: "Tää on taas tällainen vain äitijuttu!". Siitä se ajatus sitten lähti... (Klisee, tiedän.)

Kokosin alle omia #vainäitijuttu-hetkiäni, mutta pyysin apua myös Kaksplussan blogiverkostolaisilta.

#VAINÄITIJUTUT

Kun lähetätte yhdessä miehesi kanssa hänen bändikavereilleen lähikuvan vastasyntyneestä lapsestanne, mutta et huomaa paljasta rintaasi lapsesi pään vieressä. (Tajuttiin vasta, kun tuli viesti vastaukseksi: "Kiinnitin vain huomioni lautasen kokoisen nänniin. Kato, olihan siinä vauvakin.")

Kun huomaat väsyneenä hytkytteleväsi leipälautasta kädessäsi.

Kun toivot, että kaappiin viikkaamasi vaatteet pysyvät siistissä kasassa edes tämän illan.

Kun tuijotat lapsesi kanssa pottaan pudonneita pökäleitä ja taputat hymyillen innoissasi.

Kun lähdet ihmisten ilmoille ja huomaat, että olkapäitäsi ja käsivarsiasi koristaa taaperon jättämä päivän ruokalista. (Kuten äitini ja tätini ystävällisesti huomauttivat Tampereen reissulla.)

Kun tunnet itsesi neroksi keksiessäsi uuden momhackin: pilli jugurttipurkin kannen läpi. (Taapero saa helposti, siististi ja nopeasti syötyä jogurtin itse.)

Kun lähetät lainalapsesi äidille kuvan kakkavaipan sisällöstä tarkan sanallisen kuvailun lisäksi.

Kun ovesta ulos lähtiessäsi huomaat, että unohdit oman piposi ja hanskasi. Lapsesi on tietenkin säänmukaisesti puettuna.

Kun et raaski ostaa itsellesi mitään, mutta ostat lapsellesi sellaista, mitä hän ei edes oikeasti tarvitse.

Kun mukamas silität lapsesi kättä, mutta hetken päästä tajuatkin silittäväsi omaa kättäsi.

Kun huomaat ruokakaupassa heijaavasi ostoskärryjä.

// Inka / Lapsen askelin

Kun olet koiran kanssa lenkillä ja huudat kovaan ääneen: "Katso, piipaa-auto!". Lapsesi sijaan yleisönäsi ovat koirasi ja muut lenkkeilijät.

// Liina / Mama Lina

Kun valehtelet lapsillesi, että karkit maistuvat pahalta, jotta saat syödä ne itse.

Kun lähdet illanviettoon ilman lapsia ja löydät käsilaukustasi vaippoja ja tutin.

// Jenni / Hutimeni

Kun sanot lapsellesi, että suklaa on äidin tai mummun lääkettä.

// Jane / Yhtä kuin

Kun kävelet ulkona yksin tai koiran kanssa ilman lasta, ja nähdessäsi lehden, kiven tai kissan, hehkutat kimeällä äänellä "Oi, kato, hieno kivi!".

// Nea / In the little cottage

Kun sulkeudut vessaan, jotta saisit syödä suklaasi ihan yksin.
// Janina / JaninaCharlotta

Mikä on sun paras #vainäitijuttu?

- - -

Tervetuloa kurkistamaan meidän arkeen Instagramissa sekä seuraamaan blogiani Facebookissa. Jos tykkäsit postauksesta, rullaa alaspäin ja paina tykkää tai jaa! (Facebook pyytää vielä toistaiseksi vahvistamaan tykkäyksen.)

Mä olen ollut aivan loppu viimeisen viikon. Instagramin storya seuranneet tietävätkin, että Noelille nousi viikko sitten ärhäkkä kuume, joka hellitti vasta loppuviikosta. Koko menneen viikon mun pieni, raasu poikani on siis roikkunut mun ihollani KOKO AJAN - siis päivin ja öin, 24/7. Alkuun se tuntui ihanalta, koska Noel ei juurikaan nykyään viihdy sylissä. Touhottaminen on paljon hauskempaa ilmeisesti! (Nyyh!) Pian se jatkuva sylin ja läheisyyden vaatiminen alkoi kuitenkin tuntua tosi raskaalta, ahdistavalta ja ärsyttävältä. Siinä sitten aloin tietenkin potemaan huonoa omaatuntoa, koska saako maailman rakkaimmasta, kalleimmasta aarteestaan nousta tuollaisia negatiivisia tunteita?

NO SAA! Siis todellakin saa. Se on aivan luonnollista, sillä jokainen meistä tarvitsee edes pienen hetken päivästä vain itselleen ilman ikävähuudon kuuntelemista. Me äidit tupataan olemaan vaan sellaisia, että podetaan huonoa omaatuntoa yleensä täysin tarpeettomasti. Turhautuminen omaan lapseen tai muut oman lapsen herättämät negatiiviset tunteet ovat luonnollinen osa äitiyttä.

Tässä taas yksi tilanne, mikä sai mut muistuttamaan itseäni armollisuudesta. Edellisen kerran olen puhunut armollisuudesta kertoessani raskauden jälkeisestä palautumisestani puoli vuotta ja vuosi sektion jälkeen.

Armollisuus itseäsi kohtaan

Sitä on itselleen kaikista kovin tuomari. Näin sitä ainakin sanotaan. Mun kohdallani se ainakin pitää paikkansa, sillä jos mokaan, saatan rankaista itseäni siitä jopa usean viikon ajan. Pyörittelen mokaa mielessäni ja ajattelen, että vitsit, miten tyhmä olin.

Pitäisi ymmärtää, ettei aina osaa tai jaksa. Esimerkiksi nyt Noelin sairasteltua, meidän kotimme on kuin atomipommin jäljiltä. Mä en ole jaksanut tehdä kuin kaikista välttämättömimmät kotityöt - ja sen muuten huomaa. Tänään istuessani sohvalle, katselin meidän supersotkuista ja perusteellisen siivouksen tarpeessa olevaa kotiamme. Mä tulin niin kateelliseksi kaikille niille, joiden kodit loistavat puhtauttaan Instagramissa. Mulle tuli epäonnistunut olo: miksi noi jaksaa siivota ja mä en?

Sitten tajusin, että mulla on niin rankka viikko takana ja muutama huonosti nukuttu kuukausi, ettei ihmekään, että meidän kotimme on perustasoakin sotkuisempi (meistä kumpikaan ei siis ole siivousintoilija, joten meidän perustasokin voi olla toiselle sietämättömän sotkuinen :D). Valitettavasti on edelleen mun taakkanani pitää huolta siitä, että kotitöitä tehdään. Täysin ymmärrettävää siis, että meillä näyttää tältä kuin näyttää.

Onneksi sain ravisteltua kateudet ja negatiiviset ajatukset pois ja palautettua mieleeni, että en mä aivan toivoton ole; siivosinhan mä eilen keittiön! Jynssäsin kaikki tasot ja pöydät puhtaiksi! Pitää aina muistaa keskittyä siihen positiiviseen, koska silloin tajuaa, etteivät asiat ole niin huonosti kuin miltä ne tuntuvat. Musta tuntuu, että negatiivisuuteen on helppo hukkua.

Armollisuus muita kohtaan

Armollisuus itselle on tärkeää, mutta armollisuutta muita kohtaan ei tulisi väheksyä. Mieti, miten itse haluaisit, että sinut kohdattaisiin? Ymmärtäen vai tuomiten?

Sanotaan, että nainen on toiselle naiselle susi. Äiti on toiselle äidille susi. Musta on niin nurinkurista, että me äidit ollaan usein kaikista herkimpiä tuomitsemaan toisiemme äitiyttä. Nostamme nokan pystyyn, jos toinen antaa lapselleen suklaapatukan, kun itse vannomme sokerittomuuden nimeen. Tuhahdamme ylimielisesti "Ei minun lapseni ainakaan tuollaista tee!", jos toisen perheen lapsi itkee ja huutaa ravintolassa. Pyörittelemme silmiämme, jos toisen lapsi näpyttelee tablettia, kun itse emme salli pienelle lapselle ruutuaikaa.

Miksi? Negatiivisuus on niin raskasta ja väsyttävää itselle - puhumattakaan siitä, mitä se tekee negatiivisuuden kohteelle.

Me kaikki vauvojen, taaperoiden tai muuten ruuhkavuosien pyörteissä olevat äidit elämme luultavasti haastavinta elämänvaihettamme. Vaikeat kasvatustilanteet, vauhdikkaat päivät, uuvuttavat kotityöt, huonosti nukuttujen öiden aiheuttama uupumus ja niiden päälle vielä yllättävät elämäntilanteet, -muutokset ja sairastumiset. Aina ei vain jaksa. Ei jaksa tapella tai tehdä terveellistä kotiruokaa. Välillä on mentävä sieltä, mistä aita on matalin. Me kaikki ollaan samassa elämäntilanteessa. Meidän siis pitäisi tietää, ettei kaikki todellakaan ole niin yksinkertaista ja itsestäänselvää kuin miltä nopeasti katsottuna näyttää.

Se, että hymyilet empaattisesti silmiin katsoen äitiä, joka "taistelee" lattialla rimpuilevan uhmaikäisen kanssa, voi merkitä sille äidille sillä hetkellä kaikkea. Se kertoo: "Hei, mä tiedän ton tilanteen. Tsemppiä, sä pystyt siihen!".

Ole armollinen muita kohtaan. Tuomitsemisen sijaan yritä ymmärtää ja tukea. On yhtä monta tapaa olla äiti kuin maailmassa on äitejä. Olisi tärkeää osata kunnioittaa toisten päätöksiä ja valintoja. Se, jos joku toimii eri tavalla kuin itse toimisit, ei ole sinulta pois. Se ei tee toisesta äidistä huonompaa kuin sinusta. (Puhun nyt yleisesti poissulkien kaikki räikeät väärinteot.) Jokainen meistä tekee erilaisia valintoja riippuen esimerkiksi arvoistamme ja taustastamme.

Usko mua, elämä on iisimpää, kun osaa olla empaattinen ja ymmärtäväinen. Silloin säästyy turhalta mielenpahoittamiselta. Koska siis ihan oikeasti: eikö ole turhaa pahoittaa mieltään tai ärsyyntyä tai tuomita esimerkiksi vain siksi, että joku toimii eri tavalla kuin sinä? Asiasta, jolle sinä itse et todennäköisesti voi tehdä mitään?

Mitä opin?

Mä ainakin opin - tai ainakin palautin taas mieleeni - että:

Ei saa vaatia itseltään liikaa.

Pitää osata siirtää katse yksityiskohdista suurempaan kuvaan ja suhteuttaa asiat.

Muihin vertaileminen on turhaa, koska me kaikki ollaan erilaisia yksilöitä.

Asiat eivät aina ole sitä, miltä ne näyttävät.

Kun negatiivisuus valtaa mieleen, etsi edes yksi positiivinen kiintopiste, johon tarttua.

Ja tärkeimpänä:

Armollisuus - muista se.

Mua aina naurattaa, kun laitan parhaalle ystävälleni ääniviestejä, joissa puhun täyttä ajatuksenvirtaa. Pohdin siis jotain asiaa ääneen ja selvittelen sen avulla omia ajatuksiani. Hän aina sanoo, ettei muista puoliakaan, mitä oon sanonut, enkä muuten ihmettele ollenkaan. Jouduit nyt samanlaisen tilanteen "uhriksi". :D Toivon kuitenkin, että sulle jäi jotakin käteen tästä postauksesta, ja sait ehkä jotakin ajateltavaa.

- - -

Tervetuloa kurkistamaan meidän arkeen Instagramissa sekä seuraamaan blogiani Facebookissa. Jos tykkäsit postauksesta, rullaa alaspäin ja paina tykkää tai jaa! (Facebook pyytää vielä toistaiseksi vahvistamaan tykkäyksen.)

Mä kirjoitinkin jo viime kuussa kertoessani haaveistani, miten olen jo melkein vuoden haikaillut microblading-kulmien perään. Mä olen ihaillut niitä Instagramissa ja samalla toivonut, että saisin ne joku kaunis päivä itsekin helpottamaan arkeani. Kulmakarvat ovat nimittäin mulle se juttu meikatessani, vaikkei sitä ehkä uskoisi, jos katsoo kuvia vaikkapa seitsemän vuoden takaa. Silloin en tainnut meikata kulmiani ollenkaan. Nykyään asiat ovat toisin, sillä mulla ei olisi yhtään millamainen-olo, jos en olisi piirtänyt kulmiani.

Mä päätin repäistä ensi kuussa koittavan 30-vuotissyntymäpäiväni kunniaksi, ja toteuttaa haaveeni. Enkä kyllä kadu sekuntiakaan! Mä oon niin ylpeä, että uskalsin kerrankin olla itsekäs ja hankkia jotain kivaa itselleni.

Oikean tekijän löytäminen

Jos et vielä tiennyt, microblading on siis kulmien pigmentointitekniikka, jossa karvat "piirretään" terällä yksi kerrallaan. Näin tekemällä saavutetaan todella luonnollinen ilme. Pigmentti pysyy noin 1-2 vuotta, joten on tosi tärkeää, että valitsee taitavan ammattilaisen toteuttamaan kulmakarvojen muodonmuutoksen.

Mä etsin oikeaa tekijää ystäväni kanssa Instagramista. Sieltä nimittäin löytyy paljon kotimaisia microblading-osaajia, mutta läheskään kaikkien kädenjälki ei miellyttänyt mua ja ystävääni. Tiesin, että kauneudenhoitoalalla työskentelevällä ystävälläni on todella tarkka silmä ja seula, joten lähinnä siis peesasin häntä. :D

Kysyin ystävältäni neuvoja oikean tekijän valintaan. Kiinnitä siis näihin huomiota:

Tekijän työ on tasalaatuista; kaikissa kuvissa hyvin tehdyt kulmat, eikä vain joissakin.
Karvat on "piirretty" tarkasti ja siististi riviin, jolloin yleisilme on viimeistellyn näköinen.
Karvat ovat ohuita ja luonnollisia.

Mä (ja ystäväni jo muutama kuukausi sitten) hurautin Tampereelle asti antautuakseni Noora Niemelän (Glohair Puutarhakatu) osaaviin käsiin.

Kuvat: Noora Niemelä

Terän alla - mitä tapahtuu?

Homma aloitettiin ihon puhdistamisella kulmakarvojen alueelta. Älä siis säikähdä mun helposti punoittavaa ihoani, se on vaan ärtynyt pyyhkimisestä. Tässä vaiheessa valittiin sopiva pigmentti sekä keskusteltiin mun toiveista kulmien suhteen. Vinkki: kannattaa saapua paikalle kulmat meikattuina, jotta tekijä saa hyvän pohjatiedon siitä, minkälaisista kulmakarvoista itselläsi pidät. (Siis jos sulla on tapana muutenkin meikata kulmasi.)

Seuraavaksi alkoi tarkka suunnitteleminen ja mittaaminen. Kulmakarvojen haluttu muoto piirrettiin kulmakynällä. Mä sain mahdollisuuden tarkistaa usean kerran kulmien muodon sekä kertoa toivomistani muutoksista.

Kun asetuin viimeisen kerran makaamaan hoitopöydälle, myönnän, että mua pelotti. En osannut yhtään odottaa, miltä microblading-tekniikka tuntuisi iholla. Tiesin, että jonkinlaisella välineellä ihon pinta rikottaisiin/viillettäisiin rikki, joten osasin odottaa kipua. Ensimmäinen viilto ei ollut niin paha. Seuraavat viillot kuitenkin sattuivat sen verran, että hammasta piti purra. Kipu oli tavallaan viiltävää ja samalla kirvelevää, mutta lähinnä epämukavaa. Ei siis lähelläkään kovinta tuntemaani kipua.

Ensimmäinen kierros piti tehdä ilman puudutetta. Kun ensimmäisen kulman ensimmäinen kierros oli tehty, levitettiin päälle extrapigmenttiä sekä puudutusaine, ja siirryttiin toiseen kulmaan. Tätä kuviota toistettiin niin kauan, että kulmat tulivat valmiiksi. Koska puudutusainetta aina välissä lisättiin, en viimeisellä kierroksella tuntenut enää juuri mitään.

Lopuksi kulmien päälle levitettiin suoja-aine ja pääsin ihailemaan uusia kulmiani peilistä. Koko operaatioon oli varattu aikaa kaksi tuntia, mutta meillä meni suurinpiirtein puolitoista tuntia.

Olin - ja olen edelleen - ihan supertyytyväinen! Kulmat paranevat noin kymmenen päivän aikana, jolloin ne vaalenevat ja hiukan muuttuvat. Lopputulosta ei siis voi täysin ennustaa, koska muun muassa ihotyyppi ja jälkihoito vaikuttavat esimerkiksi siihen, miten skarppina piirretty karva loppujen lopuksi näkyy.

Ja tattadaa - alla olevassa kuvassa on vasta tehdyt kulmani. Aika ihanat ja luonnolliset, eikö? Toukokuun alussa meen vielä takaisin, jolloin tehdään korjauksia ja täytetään mahdolliset kolot.

Kuvat: Noora Niemelä

Oliko kallista? Sattuiko?

Halvalla ei saa hyvää. Se pätee microblading-ammattilaisiinkin. Mä itse maksoin 350 euroa, mikä on näin kotiäidin budjetille valtavan suuri raha. Sain kuitenkin sen verran hyvin veronpalautuksia, että päätin laittaa niistä tuon vaaditun summan sivuun. Mä en varmaan itse olisi ikinä raaskinut sijoittaa noin suurta rahaa itseeni, mutta Nikke onneksi melkein pakotti mut toteuttamaan haaveeni. Hän tietää, että mä oon aika vaatimaton, joten musta tuntui tosi ihanalta, että hän rohkaisi mua koko sydämestään panostamaan kerrankin itseeni.

Kuten jo yläpuolella mainitsin, alkuun sattui ja tuntui todella epämukavalta, mutta puudutuksen kanssa en tuntenut juuri mitään. Menisin siis ehdottomasti uudelleen. Kivun takia microbladingia ei mielestäni tarvitse pelätä!

Yllä olevassa kuvassa näkyvä punoitus jäi pipon alle sopivasti piiloon. Se kyllä haaleni tosi pian muutenkin, joten mua ei yhtään "nolottanut" pyöriä hetki vielä Tampereen keskustassa.

Tässä kuvassa näkyy tyytyväinen microblading-kulmien omistaja ja Glohairin Nooran asiakas. Lämmin suositukseni siis Noora Niemelälle! Hän on rautainen ammattilainen, jonka kädenjälki on erinomaista. Mä luotin ja luotan hänen ammattitaitoonsa sataprosenttisesti. Tämä ei ole maksettu mainos, vaan erittäin onnellisen asiakkaan suositus.

Nyt jään innolla odottamaan, miten kulmat lähtevät paranemaan!

- - -

Tervetuloa kurkistamaan meidän arkeen Instagramissa sekä seuraamaan blogiani Facebookissa. Jos tykkäsit postauksesta, rullaa alaspäin ja paina tykkää tai jaa! (Facebook pyytää vielä toistaiseksi vahvistamaan tykkäyksen.)

Kun kirjoitin postaustani "Olenko laiska äiti?", yllätyin siitä, miten monet tarttuivat minulle itselleni viattomaan tekstinpätkään:

"Mä kysyin eilen Nikeltä, olenko laiska äiti. Tai oikeastaan luin postausidean otsikon ääneen, johon hän vähän liian innokkaasti vastasi: "Kyllä!". Hämmentyneenä kysyin tietysti miksi. Sain vastaukseksi: "Siksi, koska sä et vie Noelia ulkoilemaan." No, vastaus ei tietenkään vähentänyt hämmennystäni yhtään."

Mä en siis todellakaan odottanut, että kyseinen pätkä herättäisi niin paljon keskustelua ja nostaisi niin monia syytteleviä sormia, sillä se ei mitenkään ollut postaukseni pointti. Sain kuitenkin blogiini ja somejakoihini paljon kommentteja, joissa pointti oli: "Kyllä lapsen kuuluu ulkoilla.". Kyllähän mä sen tiedän! Asiat eivät vain aina ole niin yksinkertaista.

Miksi me ei olla ulkoiltu säännöllisesti?

Mä muistuttaisin taas siitä armollisuudesta muita kohtaan: kukaan ei voi ikinä tietää, mitä toisen mielessä, perheessä tai missä tahansa tapahtuu. On helppo huudella, että jotain pitäisi tehdä. Tässä esimerkiksi syyt siihen, minkä takia meidän perheessä ulkoilu on jäänyt vähälle:

1. Aiemmin ulkoilemiselle ei löytynyt sopivaa rakoa päivärytmistä. Noel nimittäin nukkui kolmet päiväunet, eikä suostunut nukahtamaan ulkona vaunuihin. Yritin myös nukuttaa Noelia parvekkeelle, mutta silloin päiväunet jäivät vielä lyhyemmiksi kuin omassa sängyssä. Jos päiväunet jäivät kokonaan välistä, sen huomasi usein iltaisin siitä, että Noel alkoi väsähtämään jo pari tuntia ennen yöunille menemistä.

2. Noel ei viihtynyt ulkona, kun ei uskaltanut/päässyt liikkumaan itsekseen. Keinumassa hän kuitenkin viihtyi, mutta vain noin kymmenen minuutin ajan. Syys- ja talviaikaan ei todellakaan jaksanut pukea rimpuilevalle lapselle ulkovaatteita vain kymmenen minuutin takia.

3. Ulkoileminen ei tule multa luonnollisesti. Se on asia, mikä pitää opetella. Mä en ole kovin aktiivinen luonteeltani, joten en odottanutkaan, että kuin taikaiskusta sellaiseksi oppisin. Mulle helpointa on ollut lähteä ulos, jos pitää vaikka käydä lähikaupassa tai postissa. Silloin oon aina samalla vienyt Noelin leikkipihalle ulkoilemaan.

4. Koska talvi. Viha on voimakas sana, mutta voisin melkein sanoa vihaavani talvea. Se ei ole mulla pukeutumiskysymys, en vain nauti tuolla lumen keskellä seisomisesta. Koska ulkoileminen ei alkanut maistua Noelille kuin vasta tammi-helmikuussa kävelemään oppimisen jälkeen, annoin itselleni luvan olla itsekäs ja jättää ulkoilut vain hetkiin, kun oli vaikkapa käytävä kaupassa.

Kevät tulee, ulkoileminen maistuu taas!

Älkää huoliko, en mä ihan toivoton tapaus ole! ;) Koska talvi alkaa väistyä (Tai ainakin sitä pitäisi jo saada toivoa niin! :D), alkaa ulkoileminenkin tuntua taas mieleiseltä. Mä niin nautin nähdessäni, miten lumi sulaa ja tippuu rännejä pitkin maahan. On ihanaa, kun auringon lämmönkin alkaa pikkuhiljaa tuntea kasvoilla!

Toki isona osana siihen, miksi ulkoileminen on alkanut taas maistua, on se ilo, joka nykyään näkyy Noelin kasvoilla kun ulkoillaan! Hän selvästi nauttii, kun pääsee itse omin jaloin tutkimaan maailmaa. Odotan jo innolla, että päästään yhdessä ihmettelemään kevään merkkejä ja tekemään kaikkia kivoja retkiä esimerkiksi lähimetsään!

Miksi lapselle olisi tärkeää ulkoilla?

On siis itsestäänselvyys, että niin meidän kuin lapsiemmekin, olisi hyvä ulkoilla. Tässäkin on tosin isoja kulttuurieroja, mutta meillä Suomessa toitotetaan ulkoilun tärkeydestä. Jotta mäkin muistaisin ulkoilemisen tärkeyden ja motivoituisin pitämään huolta sen säännöllisyydestä, kokosin alle muutamia syitä, miksi ulkoileminen on tärkeää.

Raitis ilma tekee hyvää. Se esimerkiksi kirkastaa mieltä, auttaa keskittymään ja nukkumaan paremmin.

Erilaiset maastot ja ympäristöt kehittävät muun muassa lapsen motoriikkaa, aisteja sekä koordinaatiota. Mitä enemmän ja monipuolisemmin lapsi liikkuu ulkona, sitä paremmin hänen taitonsa kehittyvät.

Lapsi liikkuu aktiivisemmin eli saa liikuntaa. Liikunnan hyödyt ovat varmasti yleisesti tiedossa, joten en erittele niitä tässä. ;)

Lapsi oppii paljon uutta ympäristöä havainnoimalla. Luonnosta tai urbaanista kaupunkiympäristöstä löytyy paljon havainnoitavaa ja ihmeteltävää. Pääasia on, että lapsi pääsee kysymään, kokeilemaan, ihmettelemään ja katselemaan

Lapsi pääsee parhaimmassa tapauksessa luomaan uusia sosiaalisia kontakteja vertaistensa kanssa. Vaikka kuinka leikkisit ja olisit lapsesi kanssa, en usko, että pystyisit korvaamaan kontakteja toisten lasten kanssa.

Kun viet lapsesi leikkipuistoon, saatat itsekin parhaassa tapauksessa päästä tekemään tuttavuutta aikuisen kanssa. Mä ainakin nautin, kun pääsen höpöttelemään toisen aikuisen kanssa! Oon just se äiti-ihminen, joka puhua pälpättää jokaisessa sosiaalisessa kontaktissa. :D

Ulkoilemisesta voi tehdä koko perheen kivan jutun. Me usein ulkoillaan koko perheen kesken. Saatetaan mennä vaunulenkille, omalle leikkipihalle tai lähipäiväkodin pihalle leikkimään. Kevään aikana tehdään varmasti kivoja retkiä taas, kuten esimerkiksi Haltialan kotieläintilalle, Korkeasaareen tai ihan vaan Vanhankaupunginkosken rantaan eväsretkelle.

Haaste: lisää ulkoilua arkeenne

Jos teidänkin perheessä on samanlainen tilanne - siis ettei ulkoilu tunnu oikein omalta jutulta - haastan sut pienin askelin lisäämään sitä arkeenne.

Aloita vaikka sillä, että kävelette päivällä lähikauppaan ja jäätte puistoon/leikkipihalle samalla leikkimään. Tämä toimii mulla! Ulos on helpompi lähteä, kun on joku konkreettinen syy.

Keskity siihen, minkälaisen ilon se tuo lapsellesi. Kun sun varpaita paleltaa tai ulkona seisominen on saanut nimeltä mainitsemattoman elimen kasvamaan keskelle otsaasi, katso lastasi ja keskity hänen (toivottavasti) kasvoilta paistavaan iloon.

Osallistu lapsesi leikkeihin ja touhuihin. Aika kuluu nopeammin ja mukavammin touhutessa sen sijaan, että istuisit jossain hiekkalaatikon reunalla puhelin kädessä. Puhumattakaan siis siitä, miten iloiseksi teet lapsesi, kun aidosti osallistut!

Kysy kaveria mukaan ulkoilemaan tai menkää leikkipuistoon, josta toivottavasti löydät myös itsellesi seuraa.

- - -

Minkälainen ulkoilija sinä olet? Laiska ja mukavuudenhaluinen, kuten toivottavasti entinen, talvenjäykistämä minä? Aktiivinen ja tottuneesti ulkoileva? Vai ehkä jotakin näiden ääripäiden väliltä?

Mä olin äiti, joka ei ulkoillut. Lähitulevaisuudessa toivottavasti voin sanoa olevani äiti, joka ulkoilee lapsensa kanssa - ja jopa nauttii siitä! Sinne suuntaan ollaan nimittäin vahvasti menossa! Uskoisin, että viimeistään kevään oikeasti alkaessa, voin taputtaa itseäni olalle ja todeta, että: "Hyvin tehty, Milla. Sä opit ulkoilemaan!" Paras palkkio tietysti tulee olemaan se, miten Noel nauttii ulkona olemisesta sekä meidän kivat yhteiset hetket ja leikit.

- - -

Kokosin taannoin postaukseen asioita, jotka kertoisin ensimmäistä lastaan odottavalle. Raskausaika ja lapsen syntymä tuovat mukanaan niin paljon kaikkea uutta, että vaikka kuinka yrittäisi olla aktiivinen odottaja, ei kaikkea kertakaikkiaan edes osaisi kysyä! Suurena apuna on tietysti vertaistoverit, ystävät tai sukulaiset, jotka ovat jo kokeneet sen, mitä sinulla on edessäsi.

Koska mun muistini ja aivokapasiteettini ovat rajallisia, jaoin postaukseni tuoreeltaan Facebookissa. Sain siihen paljon kommentteja, joista nousi esiin monta sellaista asiaa, joita en sillä hetkellä tajunnut kirjoittaa tai edes osannut ajatella. Onneksi on some, sillä nyt saan ilokseni lisätä monta tärkeää asiaa edelliseen listaukseen. (Tummennettujen lauseiden pääpointti on otettu some-viesteistä, mutta muotoiltu uudestaan omaan suuhuni sopiviksi.)

Raskausaika

Kerro toiveesi synnytyksen suhteen; sinä voit olla synnytystilanteessa aktiivinen toimija. Usein synnyttäjät "käsketään" ponnistamaan puolimakaavassa asennossa, koska se ilmeisesti on kätilölle ergonomisin työasento. Olen kuitenkin kuullut, että esimerkiksi nelinkontin synnyttäminen vähentäisi repeämisriskiä, ja olisi näin ollen synnyttäjälle parempi vaihtoehto.

Lantionpohjalihasten tärkeyttä ei voi tarpeeksi korostaa, vaikka allekirjoittaneella niiden treenaaminen on jäänyt hävettävän vähäksi (mutta onneksi ne ovat ihan OK-kunnossa siitä huolimatta! :D). Raskausaika ja alatiesynnytykset ovat kova koettelemus lantionpohjalihaksille. Jos ne eivät ole kunnossa, saattaa esiintyä esimerkiksi virtsankarkailua.

Synnytyksessä - synnytystavasta huolimatta - on aina riskejä. Se on hyvä tiedostaa, mutta riskien ei missään nimessä saa antaa vallata mieltä. Toiset sanovat, etteivät halua kuulla riskeistä etukäteen, toiset taas ottavat etukäteen mahdollisimman hyvin selvää, jotta osaavat epäonnisen tilanteen sattuessa toimia.

Raskaudesta palautuessa saattaa olla, etteivät vatsalihakset kuroudu takaisin omille paikoilleen. Tällöin sanotaan, että on vatsalihasten erkauma. Mä olin raskausaikana kuullut erkauman mahdollisuudesta. Kun menin jälkitarkastukseen ja pyysin lääkäriä tsekkaamaan vatsalihakseni erkauman varalta, totesi lääkäri tähän, että: "Se nyt vaan on sellanen naisten netistä keksimä juttu." Mä hämmennyin niin totaalisesti, että jätin koko asian siihen. Tuntui, ettei lääkärikään ollut tietoinen erkauman yleisyydestä! Erkauma näkyy esimerkiksi pömpöttävänä vatsana. (Lue lisää tästä YLE:n artikkelista.)

Vauva-arki

Imetys ei välttämättä lähde sujumaan kuin tanssi. Mä jotenkin oletin, että heti, kun vauva saa nännin suuhunsa, alan vain imettämään. Meillä meni kuitenkin melkein vuorokausi ennen kuin poikani tajusi, mitä nännille pitäisi tehdä. Sen jälkeen odottelin, että maito lähtisi nousemaan, jottei lisämaitoa tarvittaisi. Mulla nousi maito vasta neljäntenä päivänä, ensimmäisen kotona vietetyn yön jälkeen. Muita imetysvaikeuksia voi ilmetä esimerkiksi maidon runsauden takia (suihkutissit ja niiden aiheuttamat vatsanpurut vauvalle) sekä pitkään jatkuva kivulias imetys, johon voi olla syynä esimerkiksi vauvan kireän huulijänteen aiheuttama huono imuote. (Lämmin suositus Facebookin Imetyksen tuki ry:n ryhmälle! Lue lisäksi mun postaukseni siitä, miten imetys lähti mulla käyntiin sekä imetyksen lopettamisen seurauksista.)

Vuorokausirytmi voi heittää häränpyllyä vastasyntyneen kanssa. Kellonajat saattavat menettää merkityksenä, sillä pieni vauva ei tunnista, onko päivä vai yö. Noel esimerkiksi oli aina raskausaikana vilkkaimmillaan öisin, mikä näkyi syntymän jälkeen sillä, että me mentiin yöunille paljon totuttua myöhemmin. Onneksi meillä ei ollut mitään muut kuin aikaa, joten nukuttiin sitten pitkälle aamuun! :)

Anna myös isän hoitaa lastanne. Levännyt äiti on parempi äiti. Niin yksinkertaista se on.

Kun susta tuntuu, että et jaksa/pysty/kykene/ehdi, pyydä apua! Ei todellakaan ole noloa pyytää apua, vaan se kertoo viisaudestasi. Kaikkea ei tarvitse, eikä pidä, jaksaa yksin.

Älä säikähdä mun kulmakarvojani, niissä on microbladingit parantumassa parhaillaan! ;)

Äitiys

Äitiys tuo mukanaan laajan kirjon erilaisia tunteita. Valtavia rakkaudentunteita, suuria pelkoja, babybluesin (synnytyksen jälkeinen alakulo) ja paljon muuta! Tunteita ei pidä säikähtää, ne kuuluvat asiaan. Muista puhua avoimesti luottohenkilöllesi tunteistasi.

On normaalia, että sisälläsi herää negatiivisia tunteita lastasi kohtaan. Se ei tee sinusta huonoa äitiä, se kuuluu asiaan. Kun näin käy, on hyvä esimerkiksi hengittää syvään, laskea kymmeneen ja vasta sitten kohdata lapsi. Me äiditkin ollaan ihmisiä, joten myös omaan lapseen turhautuminen on normaalia.

Koska äitiys imaisee TODELLA helposti mukanaan, on tärkeää muistaa ottaa omia hetkiä. Tee jotain, mistä nautit - ja mielellään kodin ulkopuolella, että saat oikeasti omaa aikaa. ;)

Todella tärkeä neuvo: älä stressaa, kaiken kyllä oppii. Mä en osannut käsitellä vauvoja ennen Noelin syntymää, mutta niin vaan opin! Luota itseesi ja omiin taitoihisi.

Tärkein: et tule ikinä kokemaan yhtä suurta rakkautta kuin tunnet omaa lastasi kohtaan. Se rakkaus on maailman mahtavin voima.

Mitä sinä lisäisit tähän listaan? Lue mun listaamat asiat tästä tammikuisesta postauksesta.

- - -

Kukkuluuruu, täällä ollaan taas! Edellisestä postauksesta on melkein viikko, koska elämä vei mennessään. Sen sijaan, että olisin täyttänyt iltani blogihommilla, olen rentoutunut ja kuluttanut sohvan nurkkaa telkkaria töllöttäen. Välillä tekee hyvää vain olla.

Ootko sä jo fiilistellyt kevättä, joka on päivä päivältä lähempänä? MÄ OON! Kevään saapumisen huomaa tietenkin jo lämmittävästä auringosta, jonka myötä lumetkin ovat alkaneet sulamaan kovaa vauhtia ainakin täällä pääkaupunkiseudulla. Vertasin äsken näihin edellisiin asukuviin, jotka on otettu samassa paikassa, ja kyllä niistä onneksi huomaa kevään saapuneen!

Mulla on jotenkin vielä ihan hakusessa kevättyylini. Tuntuu, ettei mikään oikein inspiroi mua tällä hetkellä. Olen jonkun verran kierrellyt kaupoilla, ja toistaiseksi tuo kuvissa näkyvä mustavalkoraitainen paita, on ainut, johon olen ihastunut! Aika surkeaa... Veikkaanpa, että tähän vaikuttaa se, ettei painonpudotusprojektini ole edistynyt, joten pukeutumiseen panostaminen tuntuu vaikealta ja ärsyttävältä. Noel on sairastellut paljon ja nukkunut huonosti viime viikkoina, joten mun voimavarani eivät ole kertakaikkiaan riittäneet herkuista kieltäytymiseen. :D Tiedät varmaan sen fiiliksen, kun olet väsynyt ja kaipaat sokeria piristämään päivää ja oloasi... Tällaisina hetkinä pitää muistaa se armollisuus itseä kohtaan. Juuri se asia, jota aina täällä blogissani painotan. Sen merkitystä ei voi vähätellä.

Mutta niin, täytyy laittaa Pinterest taas laulamaan inspiraation toivossa! Se on oiva paikka aina, kun tarvitsee ideoita tai inspiraatiota melkeinpä ihan minkä tahansa asian suhteen. Mikä sua inspiroi tänä keväänä? Minkälaisia vaatekappaleita ja asusteita haluaisit lisätä vaatekaappiisi?

Tämänkertaisen asuni rakensin uuden raitapaitani ympärille, koska olihan se saatava päälle. Oltiin menossa Niken äidille syömään ja rentoilemaan, joten halusin pukeutua rennosti ja joustaviin vaatteisiin. Mun käsitykseni rennosta asusta sisältää usein hameen/mekon ja sukkahousut, koska farkut ovat ehdottomasti kiristävämmät ja epämukavammat. Puin siis raitapaidan kaveriksi kietaisumallisen minihameen ja mustat sukkahousut. Yläosaan halusin vielä jotain rentoa ja löysää kontrastiksi tiukalle ja lyhyelle hameelle, joten puin päälleni oversize-farkkupaidan.

Takki / Monki Lakki / Seppälä Farkkupaita / 2nd hand T-paita / H&M Hame / Lindex

Laukku / Marc by Marc Jacobs Kengät / Dr. Martens

Kevään tullen huomaan muuten fiilisteleväni tuollaisia kipparilakkeja. Niitä ei oikeastaan tule käytettyä kuin lähinnä juuri keväisin. Mun mielestäni yksi klassisimmista yhdistelmistä lakin kanssa on juurikin raitapaita. Vielä kun punaa huulet kirkkaanpunaisiksi, niin on erittäinkin tyylikäs asukokonaisuus kasassa. Raitapaitani siis oikein huusi tuollaista lakkia viimeistelemään asuni, mutta punaiset huulet jäivät tällä kertaa.

Oikeastaan nyt kun tarkemmin mietin, asussani on monta klassikkoa: kipparilakki, raitapaita, farkkua, villakangastakki sekä Dr. Martensin maiharit. Aika hassu sattuma! En nimittäin tajunnut tätä rakentaessani asukokonaisuutta.

Mua vähän kauhistuttaa, että nyt on startannut kuukausi, jonka aikana mä täytän 30 vuotta. Siis apua. Ehkä siksi musta tuntuu, että näytän näissä kuvissa ihan rupsahtaneelta ja väsähtäneeltä. :D Mä olenkin kirjoittanut kolmenkympin kriisistäni, joka tuntui jo tässä laantuneen, mutta nyt kun huhtikuu vihdoin koitti, on kriisi nostanut päätään taas. Apua, miten tästä selviää?! Mä tiedän, etten tunne oloani luultavasti yhtään erilaiseksi, vaikka täytänkin pyöreitä. Silti mua kauhistuttaa, kuumottaa ja jännittää ihan valtavan paljon. Niin paljon, että (toivottavasti) kuvittelen yhtäkkisen rupsahtamiseni! :D

Voimia tämänpäiväiseen lumipyryyn! ;) Kyllä se kevät vielä koittaa kunnolla. Pakkohan sen on.

Mä oon yksi niistä äideistä, jotka suunnittelee raskausaikana lukevansa ainakin kymmenen kirjaa vanhemmuudesta, jotta olisi mahdollisimman valmis vanhempi lapsen syntyessä. Arvaatko monta kirjaa loppujen lopuksi luin? Nolla. Suuret oli suunnitelmat, mutta sellaisiksi ne jäivätkin.

Go with the flow on mun filosofiani vanhemmuuteen liittyen. Tarkoitan sillä sitä, ettei vanhemmuuteen voi oikeastaan etukäteen opetella, vaan siihen oppii sellaiseksi tultuaan. Vanhemmuusoppaiden lukemisesta on toki apua, sillä niiden kautta oppii ymmärtämään esimerkiksi lapsen kehitysvaiheita. Mä kuitenkin uskon, että käytännössä oppii enemmän, joten en ole tarttunut vieläkään oppaaseen.

Oon kuitenkin viime aikoina törmännyt termiin, joka ei ollut mulle ennestään tuttu. Se tuntuu olevan nyt jotenkin pinnalla (tai sitten kuvittelen), koska se pompsahtaa lähes päivittäin Facebookissa silmilleni jotain kautta. Tämä termi on kiintymysvanhemmuus. Koska mulla ei ollut mitään hajua siitä, mitä se tarkoittaa, päätin ottaa selvää.

Kaikki linkit aukeavat Kiintymysvanhemmuusperheet ry:n sivustolle, jota käytin lähteenäni.

Mitä on kiintymysvanhemmuus?

Kiintymysvanhemmuus on kasvatusfilosofia. Siitä käytetään lyhennettä KiVa, jossa K edustaa sanaa 'kiintymyssuhde', I sanaa 'inhimillisyys', V sanaa 'vuorovaikutus' ja A sanaa 'arvostus'. Se on lempeää ja lapsentahtista kasvatusta, jossa perimmäisenä tarkoituksena on lapsen tarpeiden tunnistaminen ja niihin vastaaminen. Lapsen tunteita ja ajatuksia pyritään kunnioittamaan ja tavoitteena on oppia ymmärtämään lasta kokonaisvaltaisesti.

Kiintymysvanhemmuuden keskiössä on perusasenne lasta kohtaan. Tavoitteena ei ole ensisijaisesti käyttäytymisen muokkaaminen, vaan se, että lapsi ymmärtää mitä tapahtuu ja miksi sekä lapsen tunne- ja vuorovaikutustaitojen kehittäminen.

Lempeästä kasvatuksesta puhuttaessa tarkoitetaan kiintymysvanhemmuutta isompien lasten kasvatuksessa. Sitä toteutettaessa on tärkeää lapsen ymmärtäminen, kunnioittaminen, empaattisuus sekä rakentavat vuorovaikutustaidot. (Lue lisää täältä.) Kaikenlaisen lapsen käyttäytymisen ohjailemisen tulisi tapahtua lempeästi, eikä esimerkiksi itkettämällä tai huomiotta jättämällä.

Millainen lapsen ajatellaan olevan?

Kiintymysvanhemmuudessa lapsen ajatellaan olevan:

- synnynnäisesti sosiaalinen

- yhteistyöhön halukas

- tarkoitusperiltään hyvä

- kykenevä

- mallioppija

Millainen vanhemman tulisi olla?

Vanhemman tulisi olla "aito, tunteva ja toimiva ihminen, joka näyttää lapselle, kuinka omia tarpeita ja tunteita voi ilmaista hyväksyttävästi ja rakentavasti". Lähde

Vanhemman tehtävänä on:

- vastata vauvan tarpeisiin tilanteeseen sopivalla tavalla

- auttaa lasta sietämään pettymyksiä

- auttaa lasta kehittämään ongelmanratkaisutaitoja

- tunnistaa lapsen kehitysvaiheet ja tukea niitä, ja näin mahdollistaa lapsen kasvaminen omaan tahtiinsa

- toimia esimerkkinä lapselle

- antaa lapsen olla mahdollisimman omatoiminen ikätason huomioonottaen

- ottaa itselleen aikaa ja huolehtia omasta jaksamisestaan

Vanhemman tulisi muistaa olla itselleen armollinen, eikä pyrkiä täydelliseen ja virheettömään vanhemmuuteen. (AAMEN!) Kiintymysvanhemmuudessa kannustetaan vanhempaa pitämään itsestään ja jaksamisestaan huolta; täytyy voida hyvin, jotta jaksaa pitää huolta toisista. "Vanhemmuuden ei kuulu olla suorittamista, vaan yhteinen matka lasten kanssa." (Lue lisää täältä.)

Miten kiintymysvanhemmuutta voi itse toteuttaa?

Jotta kiintymysvanhemmuus toteutuisi käytännössä, tulisi oman arvomaailman olla sellainen, jossa kaikki - myös lapset - ovat tasa-arvoisia. Omien tunne- ja vuorovaikutustaitojen tulisi olla hallinnassa, jotta niitä pystyisi opettamaan omalle lapselleen.

Kiintymysvanhemmuuden tärkeitä osa-alueita:

Ihokontakti - Kiintymysvanhemmuus alkaa jo synnytyksessä sillä, että synnyttävä äiti on aktiivisesti osallisena omassa synnytyksessään. Tekstiä lukiessani koin, että lääkettömään ja luonnonmukaiseen synnytykseen kannustetaan. Syntymän jälkeen lapsen tulisi päästä välittömästi ihokontaktiin, jolloin mahdollistetaan "lempeä syntymä". (Lue lisää synnytyksestä ja ihokontaktista.)

Vauvaviittomat - Koska kiintymysvanhemmuuden keskiössä on lapsen kokonaisvaltainen ymmärtäminen ja tarpeiden tunnistaminen, ovat vauvaviittomat osa varhaista vuorovaikutusta. Niiden harjoittelemisen voi aloittaa silloin, kun lapsi on noin puolivuotias. (Lue lisää täältä.)

Kantaminen - Lapsen kantaminen on tärkeä osa turvallisen kiintymyssuhteen muodostumista. Se mm. rauhoittaa ja vähentää vauvan kokemaa stressiä. (Lue lisää täältä.)

Perhepeti - Perhepedissä nukkuminen tarjoaa vauvalle hänen tarvitsemansa turvallisuuden tunteen myös öisin. Lähekkäin nukkuminen täyttää myös isomman lapsen läheisyyden tarvetta, jos hän ei esimerkiksi hereillä ollessaan malta enää sylitellä. (Lue lisää täältä.)

Lapsentahtinen imetys - Äidinmaito on lapselle optimaalisinta ja luonnollisinta ravintoa. Ravinnon lisäksi lapsi saa imetyshetkinä läheisyyttä, hellyyttä sekä keinon rauhoittua. (Lue lisää täältä.)

Lapsentahtinen pulloruokinta - Jos imetys ei onnistu, on lapsentahtinen pulloruokinta oiva keino toteuttaa kiintymysvanhemmuutta. Silloin tärkeää on ylläpitää ihokontakti ja läheisyys sekä huomioida lapsen nälkäviestit ennen ruokailua, mutta myös sen aikana. Koska pulloruokinnassa lapsi jää herkemmin ihokontaktia vaille, tulisi sen varmistamisessa olla erityisen tarkka. (Lue lisää täältä.)

Sormiruokailu - Koska lapsentahtisuutta painotetaan, suositaan kiintymysvanhemmuudessa sormiruokailua. Sormiruokaillessa lapsi tutustuu ruokaan omaan tahtiinsa kiinnostuksensa ja valmiuksiensa mukaan. Aikuisen tehtäväksi jää tarjota turvallisia ja monipuolisia ruokia. (Lue lisää täältä.)

Vessahätäviestintä - VVV eli vessahätäviestintä tarkoittaa sitä, että vauva viestii itse vessatarpeistaan. Sen perusteluna on ajatus, jonka mukaan vauvalla on syntymästään lähtien kyky ilmaista vessahätänsä ja näin ollen käymään aikuisen avustamana vessassa. (Lue lisää täältä.)

Miten ongelmatilanteissa tulisi toimia?

Vanhemman ehdottoman tottelemisen sijaan kiintymysvanhemmuudessa painotetaan aktiivista kuuntelua, minä-viestejä ja ongelmanratkaisumetodeja. Tunteiden, huolenaiheiden ja tarpeiden - sekä omien että lapsen - sanoittaminen on oleellista ongelmatilanteita selvitettäessä. Tämän jälkeen ristiriitatilanteen kaikki osapuolet osallistuvat ongelman ratkaisemiseen ikätasoonsa sopivalla tavalla.

Rangaistusten ja palkintojen käyttöön ei kannusteta. Niiden sanotaan mm. olevan haitallisia itsetunnon kehitykselle sekä tappavan sisäisen motivaation. Rangaistusten sijaan tulisi saada lapsi ymmärtämään tunnesyyt oman toiminnan taustalla sekä sen seuraukset mulle ihmisille. Tärkeää olisi myös tarjota mahdollisuus korjata, hyvittää ja sovitella tehty virhe. Palkinnon sijaan tulisi esimerkiksi jakaa lapsen riemu, osoittaa kiinnostusten lapsen tekemisiä ja ajatuksia kohtaan sekä korostaa tekemisen positiivista vaikutusta muihin.

(Lue lisää täältä.)

Mikä kiintymysvanhemmuudessa on mielestäni erityisen hyvää?

Tutustuttani muutaman tunnin ajan Kiintymysvanhemmuusperheet ry:n sivustoon, löysin muutaman pointin, jotka mielestäni puhuvat kiintymysvanhemmuuden puolesta:

Lapsentahtisuus on mun mielestäni yksi tärkeimmistä asioista, joka varsinkin vauvan/pienen lapsen vanhemman pitäisi painaa mieleen. Oman, verrattain lyhyen, kokemukseni mukaan, asiat sujuvat helpommin, kun niissä edetään lapsentahtisesti. Silloin lapselle ei aiheudu ylimääräistä stressiä ja useimmiten säästytään turhilta ristiriidoilta.

Huomasin, että kiintymysvanhemmuus vastasi aika hyvin omaa käsitystäni vanhemmuudesta. Yhtenä pointtina voisin nostaa esiin sen, miten autoritääristä("Sun pitää tehdä näin, koska minä, vanhempi, sanon niin.")kasvatusta kritisoidaan, mutta rajoja kuitenkin pidetään tärkeinä esimerkiksi turvallisuuden tunteen luomisen takia. Mä en usko tippaakaan vapaaseen kasvatukseen, mutta en myöskään halua olla diktaattori, joka päättää ja pomottaa.

Armollisuutta itseä kohtaan vanhempana painotetaan. Kiintymysvanhemmuudessa kannustetaan ravistelemaan pois pyrkimykset täydellisyyteen. Virheet kuuluvat vanhemmuuteen, sillä niistä oppii ja niiden avulla voi kehittyä vanhempana.

Kiintymysvanhemmuus ei suinkaan vaadi perhepedissä nukkumista ja vessahätäviestinnän käyttöönottamista. Jokainen voi valita itselle luontaiset ja sopivat tavat toteuttaa sitä, kunhan pitää mielessä keskeiset arvot ja tavoitteet.

Mikä kiintymysvanhemmuudessa on mielestäni "humpuukia"?

Täytyy myöntää, että kun kuulin termin kiintymysvanhemmuus, tuhahtelin itsekseni ajatellen "Kuulostaa ihan humpuukilta!". Tuomitsin sen siis etukäteen. Kuitenkin tutustuttuani siihen paremmin, huomasin kiintymysvanhemmuuden olevan oikeasti tosi hyvä juttu ja istuvan melkein kuin hansikas omaan vanhemmuuteeni. Mä olin jo suunnitellut päässäni postauksen, jossa kritisoin kyseistä kasvatusfilosofiaa, mutta keksinkin ainoastaan yhden asian, jonka koen olevan humpuukia:

Vessahätäviestintä - Siis ihan älytön ajatus jotenkin! Musta se tuntuu lähinnä turhalta vaivalta. Siis sellaiselta asialta, jota ei todellakaan kaipaa uudessa elämänvaiheessa, jossa joko totuttautuu hoitamaan ensimmäistä lastaan tai yrittää sovittaa kuopustaan perhe-elämään.

Syön siis sanani: kiintymysvanhemmuus ei olekaan "ituhippien" juttu, jolle voi tuhahdella, vaan siinä on oikeasti paljon hyvää.

Lopuksi:

"Kokonaisuuden kannalta ei ole tärkeää, miten lapsi saa ravintonsa, kuinka monta tuntia päivässä hän viettää kantovälineessä tai millainen vaippa hänellä on käytössä (vai onko vaippaa lainkaan). Tärkeämpää on, että lapsen ja ensisijaisten hoitajien välillä muodostuu vahvoja, turvallisia ja lempeitä kiintymyssuhteita, joiden avulla lapsen on helpompi kehittää sopivan myönteinen kuva maailmasta ja muista ihmisistä." Lähde

Onko kiintymysvanhemmuus sulle ennestään tuttu? Jos ei, osuvatko sen periaatteet ja arvot yhteen omiesi kanssa? Kuten ehkä tekstistä huomasit, ennakkoluuloistani huolimatta, kiintymysvanhemmuus "puhui" mut puolelleen.

- - -

Mä olen aina kuvitellut, että esikoiseni tulisi olemaan tyttö. Varmaan johtuu siitä, että itse olen perheemme ensimmäinen ja yllättäen naispuolinen. :D Ajatus esikoistytöstä tuntui helpommalta, koska se oli lähempänä itseä. Tyttöjen jutut kun ovat sattuneesta syystä itselle jo tuttu maailma.

En siis missään nimessä sano, että on erikseen tyttöjen ja poikien jutut. Missään nimessä näin ei mun mielestäni ole! Meillä on esimerkiksi lapsena saanut leikkiä juuri niillä leluilla, kun on halunnut. Mä leikin autoilla ja barbeilla, mun pikkuveljeni lähinnä barbeilla ja hevosilla ja pikkusiskoni taas dinosauruksilla ja kaikilla hurjilla hirviöillä.

"Mun mielestä kenenkään ei kuitenkaan pitäisi päättää jonkun toisen puolesta, mitkä ovat kiinnostumisen arvoisia asioita"

Päätettiin Niken kanssa jo raskausaikana, että me ei tyrkytetä Noelille "poikien leluja", eikä osteta niitä kaikista stereotyyppisimpiä poikien vaatteita (esim. sinisiä ja autokuvioisia). Nyt on kuitenkin koittanut se mun etukäteen pelkäämä aika: poikamme on innostunut AUTOISTA. Siis apua! Tätä olen kauhulla pelännyt, koska mun tietämys autoista ja kiinnostus niitä kohtaan on pyöreä nolla. Paljon mieluummin ihmettelisin vaikkapa eläimiä tai kadulla kulkevia hauvoja. Me Niken kanssa kuitenkin päätettiin tehdä niin, miten toivottavasti kaikille muillekin vanhemmille on luontaista, eli tarttua lapsen itsensä esittämiin kiinnostuksen kohteisiin - niin paljon kuin ne itsestä tuntuisivatkin maailman kuivimmalta jutulta. Mun mielestä kenenkään ei kuitenkaan pitäisi päättää jonkun toisen puolesta, mitkä ovat kiinnostumisen arvoisia asioita.

Nyt on siis kuitenkin käynyt niin, että poikamme mielestä kaikista paras juttu on katsella ikkunasta autoja ja etenkin bongailla ohiajavia busseja. Ulkona kävelystä ei meinaa tulla mitään, koska niiden ihmetteleminen lukitsee pienet jalat paikoilleen. Eilen ostettiinkin kaupasta Noelille ensimmäinen oma poliisiauto. Siis sellainen ihan oikean auton näköinen auto, eikä mikään "lapsellinen" muunnelma. Shit is getting real.

"En halunnut, että mun pojastani tulisi stereotyyppinen poika"

Vaikka mua hävettää sanoa tää ääneen, on mun pakko myöntää, että mulle oli jotenkin kova paikka, että Noel kiinnostui autoista. En halunnut, että mun pojastani tulisi stereotyyppinen poika. Mua harmittaa, miten asioista on tehty poikien TAI tyttöjen juttuja. Mä kapinoin stereotyyppistä ajattelua vastaan, ja halusin lapseni olevan mukana kapinassani. Mua nimittäin sapettaa maailman eniten se sellainen harmittavan yleinen ajattelutapa, jonka takia poikalapsi leimataan heti homoseksuaaliksi, jos hän harrastaa esimerkiksi kilpatanssia tai on erityisen kiinnostunut omasta tyylistään. Verenpaineeni nousee myös, jos esimerkiksi "miesten" ammatissa työskentelevä nainen leimataan heti lesboksi. Oikeesti, siis c'moon!

Mä oon huomannut muuten, että tytöt pääsevät helpommalla näissä asioissa. Kamppailulajeja harrastavaa tyttöä katsellaan ihaillen ja kehutaan voimasta ja rohkeudesta. Jos taas poika innostuu vaikkapa taitoluistelusta jääkiekon sijaan, hänelle tuhahdellaan kovaan ääneen päivitellen. Jos tyttölapsi haluaa pukeutua löysiin farkkuihin, huppariin ja tennareihin, on se yleisesti aivan OK. Ehkä tyttölapsen vanhemmat yrittävät saada tytön pukeutumaan juhlapäivinä mekkoon, mutta siinä se. Jos taas mietit tilannetta, jossa poikalapsi haluaisi pukeutua mekkoon tai edes vaaleanpunaiseen kimalluksin koristeltuun t-paitaan, kiinnittäisitkö siihen huomiota? Uskallan väittää, että suurin osa kääntyisi katsomaan poikalapsen perään vähintäänkin refleksinomaisesti.

"Eikö se juuri ole "tosimieheyttä", että uskaltaa olla omanlaisensa?"

Miksi? Miksi tytöille on sopivampaa rikkoa sukupuolirajoja kuin pojille? Onko mielikuva "tosimiehestä" niin vahvasti edelleen läsnä, että sen perinteiseen muottiin sopimaton poika tuomitaan jo lapsena epäonnistujaksi, outolinnuksi suorastaan? Eikö se juuri ole "tosimieheyttä", että uskaltaa olla omanlaisensa?

Me aiotaan kasvattaa poikamme sellaisessa ympäristössä, jossa kannustetaan olemaan oma itsensä ja toteuttamaan just niitä juttuja, jotka ovat sydäntä lähellä. Me aiotaan painottaa, ettei ole tyttöjen ja poikien värejä, leluja, vaatteita tai harrastuksia. Me aiotaan olla just niitä vanhempia, jotka joraa täysillä lastenkonsertissa sekä ilmeilee ja pelleilee ruokakaupassa. Me toivottavasti ollaan hyvinä esimerkkeinä siinä, ettei pidä miettiä liikaa, mitä muut ajattelevat - tai toisaalta tuomita ja puhua pahaa toisista, sillä on tärkeää osata kunnioittaa myös muiden valintoja.

"Ollaan onnellisia sen ihmisen puolesta, joka on löytänyt oman juttunsa, intohimon kohteensa"

Tärkeintä on olla ylpeästi oma itsensä. Juuri sellainen, mikä parhaalta tuntuu. Kukaan toinen ei voi kertoa, minkälainen jonkun toisen pitäisi olla. Toki se ympäristö, jossa kasvaa, vaikuttaa siihen millaiseksi ihmiseksi muotoutuu ja esimerkiksi minkälaisista asioista kiinnostuu. Ympäristön voima - joka tuntuu välillä jopa paineelta - on valtava! Juuri siksi mä haluan antaa oman panokseni siihen, että Noelin kasvaessa isommaksi, olisi maailma ehkä vähän parempi paikka. Sellainen, jossa päivä päivältä tuomittaisiin vähemmän ja ymmärrettäisiin enemmän. Erilaisuus on rikkaus. Ollaan onnellisia sen puolesta, joka on löytänyt oman juttunsa, intohimon kohteensa.

Mä en aio ikinä sanoa tai edes viestiä, että: "Sä et voi tehdä noin, koska olet poika."Älä säkään tee niin.

Ehkä mun kapinassani olikin kyse siitä, että kaikkien pitäisi saada toteuttaa just sitä juttua ja intohimoa, joka on omaa sydäntä lähellä. Vaikka se olisikin ne autot - omasta mielestä maailman stereotyyppisin ja epäkiinnostavin aihe. ;)

- - -

Tervetuloa kurkistamaan meidän arkeen Instagramissa sekä seuraamaan blogiani Facebookissa. Tykkäsitkö postauksestani? Arvostaisin kovasti, jos rullaisit alaspäin ja painaisit "Tykkää" tai "Jaa"! :) (Facebook pyytää vielä toistaiseksi vahvistamaan tykkäyksen.)

*KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: SODASTREAM // Sodastream Crystal -hiilihapotuslaite saatu blogin kautta

Sen jälkeen, kun meistä tuli perhe, oon innostunut kaikenlaisista tavaroista, "life hackeista" ja jutuista, joilla voi helpottaa arkea. Sormiruokailu esimerkiksi oli ihan ykkösjuttu, koska sain itse syötyä samaan aikaan kuin poikani. Erittäin hyväksi arjen helpottajaksi olen myös todennut sen, että laittaa tavarat suoraan omille paikoilleen, koska mikään ei ole rasittavampaa kuin etsiä jotain tiettyä juttua tyytymätön lapsi sylissä.

Nykyisin, kun tehdään koko viikon ruokaostokset, on tavaraa tietysti enemmän kuin silloin, kun oltiin Niken kanssa kahdestaan. Vaikka Noel on kohta vasta puolitoistavuotias, on ostoksia kannettavana joka kerta todella paljon! Esimerkiksi vaippapaketeista saa jo kädet täyteen. On siis varmaan sanomattakin selvää, että otan avoimin sylin vastaan kaiken sen avun, joka mahdollisesti voisi tehdä meidän viikoittaisten ruokaostosten suorittamisesta helpompaa. Koska kyllähän sä tiedät; ei se ruokaostosten tekeminen - tai varsinkaan niiden kantaminen - oo hauskaa.

Jotta päästään aiheeseen, on mun nyt aika tehdä tunnustus, joka osaltaan tekee ruokaostosten kantamisesta raskasta: mä olen koukussa limppariin, etenkin light-colaan. Viime aikoina oon alkanut pohtimaan, että light-limppareiden sisältämät makeutusaineet eivät tosiaankaan ole terveydelleni hyväksi. Mutta kun lasillinen hiilihapotettua juomaa on niin hyvää! Mä huomaan ainakin kerran päivässä haluavani juuri hiilihappoja. Niiden kautta tunnun jotenkin saavan samanlaisen boostin kuin kahvinjuojat saavat kahvista. Addiktioni tulee meille ennen kaikkea kalliiksi, mutta tuo myös merkittävästi lisää kannettavaa ruokaostoksilla käydessämme.

No, nyt mulla on ratkaisu molempiin ongelmiini: Sodastream-hiilihapotuslaite. Ihan loistava! Sen avulla saan ihan koska vain hiilihapotettua juomaa. Juomaa, jota mun ei tarvitse selkä vääränä kaataa kotiin.

Miten hiilihapotuslaite toimii?

Me saatiin testiin Sodastreamin Crystal-hiilihapotuslaite. Se eroaa perusversioista etenkin sillä, että laitteen kanssa käytetään lasipulloja. Tämä oli mulle iloinen yllätys, sillä mun mielestä ne muovipullot muuttuvat jossain vaiheissa klähmäisiksi. Lasipullo tuntuu itselleni ainakin hygieenisemmalta vaihtoehdolta - etenkin, kun pullon saa pestä astianpesukoneessa.

Hiilihapotuslaitteeseen tarvitaan hiilihappopatruuna. Niitä saa monesta eri kaupasta, kun paketin mukana tullut loppuu. Me ollaan käyty vaihtamassa pullot esimerkiksi lähi-Prismassa. Laitteen, siihen sopivan pullon sekä patruunan lisäksi tarvitset vain kylmää vettä. Laite ei vaadi sähköä toimiakseen, joten sen voi hankkia vaikka kesämökille.

Sodastream Crystal -hiilihapotuslaite toimii näin:

1. Täytä pullo kylmällä vedellä.

2. Aseta pullo sille tarkoitettuun telineeseen.

3. Laske telineen päälliosa alaspäin ja lukitse se paikalleen kääntämällä alareunan nupista.

4. Paina hiilihapotusnappia muutaman sekunnin ajan, odota pari sekuntia ja avaa telineen päälliosa kääntämällä vastakkaiseen suuntaan.

5. Nosta pullo pois telineestä ja nauti!

Mihin meillä käytetään hiilihapotuslaitetta?

Meillä käytetään hiilihapotuslaitetta PALJON. Uskallan sanoa, että päivittäin, joskus jopa useamman kerran päivässä. Tässä muutamia testattuja ja hyviksi todettuja käyttövinkkejä:

Laita lasin pohjalle sitruunaviipaleita, murskaa niitä kevyesti ja kaada hiilihapotettu vesi lasiin.

Lopputulos: superraikas janojuoma (jota muuten himoitsin raskausaikana monta kertaa päivässä)

Laita lasin pohjalle tuoreita mintunlehtiä ja limesiivuja, murskaa niitä kevyesti ja lisää hiilihapotettu vesi.

Lopputulos: herkullinen kesäinen juoma, jota hörpätessäsi siirryt välittömästi kesäisiin ajatuksiin vaikka keskellä talvea (a.k.a. Virgin Mojito)

Hiilihapota vesi ja lisää sen jälkeen joukkoon Ginger Ale -juomatiivistettä. Kääntele pulloa ylösalaisin muutaman kerran, jotta tiiviste sekoittuu tasaisesti veteen. Laita lasin pohjalle limesiivuja, murskaa niitä vähän, kaada tummaa rommia makusi mukaan ja täytä lasi ginger ale -juomalla

Lopputulos: herkullinen drinkki starttaamaan viikonloppu (Nikke suosittelee!)

Tee lapsille itse limpparia: hiilihapota vesi ja lisää pulloon vaikka oman pihan marjoista tehtyä mehua. Sekoita kääntämällä pullo pari kertaa ylösalaisin.

Lopputulos: vanha ja tuttu mehu saa uuden twistin, ja lapset iloitsevat omasta limpparistaan

Tiesitkö, että esimerkiksi rapeiden vohvelien salaisuus on taikinaan lisätty kivennäisvesi? Vohvelihimon iskiessä ei tarvitse polkea jalkaa, kun jääkaapista ei löydykään kivennäisvettä, sillä hiilihapotuslaitteen avulla pystyt tekemään sitä itse koska tahansa.
Lopputulos: rapeat vohvelit spontaanisti ihan milloin tahansa

Miksi Sodastream?

Jos nautit hiilihappojuomista, tässä muutama syy, miksi kannattaa harkita hiilihapotuslaitteen ostamista:

Säästät rahaa. Saat kotona tehtyä tavallisesta kraanavedestä raikkaita juomia.
Säästät selkääsi ja hermojasi, kun sun ei tarvitse kantaa limu- tai vichypulloja kaupasta.
Säästät luontoa, kun vähennät muovin käyttöä jättämällä limupullot kauppaan.

Sulla on aina kotona mahdollisuus hiilihapotettuun juomaan, jota voit hyödyntää esimerkiksi leivonnassa tai maustaa sen, miten ikinä keksitkin.

Onko Sodastream sulle tuttu? Löytyykö kenties kotoasi jo hiilihapotuslaite vai haaveiletko vasta sellaisesta?

Limuaddikti on onnellinen sekä vieroittunut. ;)

- - -

Kevätsäät ovat saapuneet vihdoin ja viimein. Sen myötä on aika heivata paksut neuleet kaapin perukoille ja toppapuvut varastoon. On niin virkistävää aloittaa uusi kausi! Välikaudet, kevät ja syksy, ovat mun ehdottomasti lemppareimmat vuodenajat niin pukeutumisessa kuin muutenkin. Molemmissa on sellaista ihanaa uutuudenviehätystä, joka saa pieniä perhosia lepattelemaan vatsaani.

"Musta on ihanaa, että mulla on lapsi, jonka pukeutumisesta saan ainakin vielä päättää"

Tää saattaa kuulostaa tosi oudolta sellaisen korvaan, jota ei voisi vähempää kiinnostaa pukeutuminen, mutta musta on ihanaa, että mulla on lapsi, jonka pukeutumisesta saan ainakin vielä päättää. Mä saan siis suunnitella omien asujeni lisäksi myös pikkumieheni asut - niin ihanaa! Mä olen aiemminkin sanonut, että yksi maailman siisteimmistä jutuista on keksiä uusia asukokonaisuuksia oman (tai lapsen) vaatekaapin sisällöstä. Se on erityisen palkitsevaa varsinkin silloin, kun tekisi mieli ostaa jotain uutta, koska tuntuu, ettei kaapissa ole mitään kivaa, mutta lompakossa vaan ei ole ylimääräisiä seteleitä.

Kun tulee hankittua yksi vaate sieltä ja toinen tuolta, ei kaikkia yksinkertaisesti pysty muistamaan. Varsinkin, jos osan ostaa isompana kokona varastoon. Nyt kun kevätsäät ovat saapuneet, oli aika kaivaa kaikki Noelin vaatteet samaan kasaan ja tehdä inventaario niistä. Heivasin pienet kirppiskassiin ja kaivoin isommat koot esille. Keksin siinä samalla, että voisin kuvata tänne blogiin joitakin asuja näistä uuden kauden vaatteista. Mä tein syksyllä tällaisen vastaavan postauksen.

Kevätasuja - mikä on suosikkisi?

Kokosin tänään Noelille uusia asukokonaisuuksia kevättä varten. Olipahan muuten homma yrittää ottaa kuvia päivällä, kun olin yksin Noelin kanssa. Mun oli pakko antaa hänen tehdä "tihutöitään", kuten purkaa hoitokassi, jotta sain keskittyä kuvien ottoon. :D Hän olisi niin mielellään ollut mun apulaisenani.

Mutta niin, tällaisia asuja sain kasaan hullunmyllystä huolimatta. Olisi kiva, jos kertoisit suosikkisi kommenttiboksiin! :)

Nahkatakki: LAHJAKSI SAATU / Kollaripaita: KIRPPIS / housut: H&M / bandana: PRISMA

Verkkaritakki: KIRPPIS / T-paita: KIRPPIS / Verkkarihousut: LAHJAKSI SAATU (ADIDAS) / bandana: PRISMA

Neuletakki: KIRPPIS / Body: KIRPPIS / Housut: EBAY

Verkkaritakki: LAHJAKSI SAATU (ADIDAS) / Kollaripaita: KIRPPIS / Mikki-leggarit: H&M

Huppari: KIRPPIS / T-paita: KIRPPIS / Leggarit: H&M

Farkkutakki: KIRPPIS / Hihaton huppari: KIRPPIS / Lippis: KIRPPIS / T-paita: TULIAINEN PRIMARKISTA / Housut: H&M

Koko asu: LAHJAKSI SAATU

Takki: ZARA / Body: KIRPPIS / Kollaritakki: KIRPPIS / Housut: H&M

Kollaritakki: H&M / Paita: H&M / Farkut: KIRPPIS

Kollaritakki: H&M / T-paita: Zara / Housut: Zara

Kirppistä ja merkittömyyttä

Kuten ehkä huomasit, me suositaan kirppiksiä vaatehankinnoissa. Pääasiallisesti käyn kivijalkakirppiksissä, mutta muutamia FB-kirppislöytöjä on tullut myös tehtyä. Musta kuitenkin tuntuu, että monessa FB-kirppisryhmässä pyydetään ihan älyttömiä summia käytetyistä vaatteista ja niihin monesti tulee vielä postit päälle, huh. Kivijalkaliikkeissä ei maksa muusta kuin siitä itse tuotteesta.

Kuten ehkä myös huomasit, ei Noelin vaatekaapista löydy merkkivaatteita. Tai no, löytyy yksi: Adidaksen verkkaripuku. Mutta ne perusmerkit, joihin viittasin pohtiessani sitä, voiko merkkivaatteeton lapsi olla tyylikäs, puuttuvat Noelin kaapista kokonaan. Tiedän, että olisi hyvä esimerkiksi eettisistä syistä suosia kotimaisia merkkejä, mutta ne ei kertakaikkiaan sovi meidän kukkarolle. Me hankitaan vaatteet pienellä budjetilla koko meidän perheellemme.

Mitä vielä puuttuu?

Tämä olikin muuten hyvä keino kartoittaa vaatekaapin sisältö ja sen puutteet! Kootessani asuja huomasin nimittäin, että Noelilla on tällä hetkellä aika paljon kuviollisia vaatekappaleita. Niitä on hankala yhdistellä keskenään, joten hankintalistalla on nyt ehdottomasti yksivärisiä t-paitoja ja huppareita/kollaritakkeja. Trikoopipoja, lippiksiä ja muita asusteita täytyisi vielä hankkia. Kesävaatteitakaan ei löydy juuri yhtään, joten niitäkin on vielä metsästettävä kirppikseltä. Kaikista eniten haaveilen kuitenkin sellaisesta samanlaisesta ohuesta, puuvillaisesta, harmaasta neulehupparista, joka Noelilla oli viime kesänä. Se oli tosi näppärä viileinä kesäpäivinä, varmaan yksi käytetyimmistä vaatekappaleista (näkyy esimerkiksi jo alkuun linkkaamassani syystyyli-postauksessa). Jos tiedät mistä sellaisen löytää koossa 86-92, vinkkaa tai myy mulle! ;)

Mikä asuista oli suosikkisi? Onko lapsesi kevät- ja kesäpukeutuminen jo reilassa?

Psst... Osallistu Lapsimessut 2018-lippuarvontaan Millamaisen Facebookissa! Löydät ohjeet kilpailukuvasta. :)

- - -

Jos nyt katsoisit kotiamme, et ehkä uskoisi, että vielä jokunen vuosi sitten haikailin pääosin valkoisen sisustuksen perään. Silloin ei kelvannut kierrätetty, vaan kaiken piti olla mieluiten kiiltovalkoista tai harmaata ja ehdottomasti upouutta. Se on entistä elämää se! Kun nyt katselen olohuonettamme istuessani tässä sohvalla, huomaan, että suurin osa meidän huonekaluista ja sisustustavaroista on kierrätettynä hankittuja - ja ennen kaikkea värikkäitä.

On ihanaa, että Nikkekään ei kavahda värejä sisustuksessa ja oikeastaan tykkää enemmän kulutetuista ja käytetyn näköisistä huonekaluista kuin uutuuttaan kiiltävistä. Monessa kodissa sisustaminen tuntuu olevan naisen vastuulla, mutta me tehdään sisustuspäätökset yhdessä. Mä olen yleensä se, joka inspiroituu. Sitten kerron ideani Nikelle, joka yleensä toteaa ideani olevan hyvä ja vielä muistuttaa luottavansa mun makuuni.

Pakko saada, nyt heti!

Viime viikonloppuna sain päähänpiston uudesta olohuoneen matosta. Kevät tuppaa aina jotenkin tuomaan mukanaan sisustuskärpäsen puraisun. Mä aloin heti siltä istumalta googlailemaan innoissani uutta mattoa. Tiesin kyllä, ettei sellaiseen olisi tällä hetkellä varaa, mutta intouduin silti "ikkunashoppailemaan".

Löysin tieni Rugvista-nettikauppaan ja olin samantien myyty. Mä RAKASTUIN. Siis oikein palavasti rakastuin. Niin, että silmäni muuttuivat sydämenmuotoisiksi, sydämeni alkoi pamppailemaan ja kämmeneni hikoamaan. Lähetin heti Nikelle muutaman kuvan, joita hän aivan liian pitkältä tuntuneen ajan jälkeen kommentoi suurinpiirtein näin: "Vau, onpahan muuten hienoja mattoja!". Success!

Olin edelleen niin innoissani, että lähetin kuvat myös äidilleni, joka vastasi about näin: "Onpa hienoja! Haluatko jonkun synttärilahjaksi?" Tässä vaiheessa meinasin tipahtaa sohvalta. Olin jo tyytynyt ajatukseen, että saisin uuden maton joskus sitten, kun ollaan säästetty tarvittava summa. Kun äitini ehdotti mattoa 30-vuotissyntymäpäivälahjaksi, olin niin onnellinen, enkä todellakaan kieltäytynyt! ;)

Matto tilattiin heti seuraavana päivänä, kun oltiin Niken kanssa saatu valittua lempparimme, ja muutaman päivän odotuksen jälkeen, se saapui ihastuttamaan meitä.

Lämmin suositukseni Rugvistalle. Matto on laadukkaan tuntuinen, se vastasi myynti-ilmoitusta ja toimitettiin muutamassa päivässä kotiovellemme. (Tämä ei ole yhteistyöpostaus.)

Matto kruunasi meidän värikkään olohuoneen

Katsokaa nyt tuota mattoa! Tiedän, että kuva ei ole mikään mestariteos, koska ainoa järkevä suunta ottaa kuva on vastavaloon, mutta siitäkin huolimatta matto pääsee oikeuksiinsa. Nuo värit ovat niin upeat ja sopivat meidän kotiimme täydellisesti. Matossa toistuu mm. punaisen kaappimme, harmaiden verhojemme ja turkoosin kukkapöydän värit. Se tuntui heti meiltä ja teki olohuoneestamme vielä entistä kodikkaamman. Nappivalinta siis!

Noel oli muuten aivan innoissaan uudesta matosta. Hän halusi tietysti olla apuna vanhan rullaamisessa sekä uuden laittamisessa paikoilleen. Kun oltiin valmiita, hän alkoi aivan innoissaan pyörimään matolla, pötköttämään siinä sekä koko ajan kovasti höpötellen osoitteli maton eri värejä ja kuvioita. Oli ihana seurata, miten hän oli aivan yhtä innoissaan meidän uudesta matosta kuin Nikke ja minäkin!

Muutama ajatus sisustusfilosofiastamme

Kuten jo kirjoitinkin, me suositaan kierrätettyä. Me ollaan ostettu paljon Torin kautta sekä kirppiksiltä. Mun ehdottomasti rakkaimmat jutut ovat mummoltani saamamme 60-luvun sohvapöytä sekä hänen nuorena maalaama upea kukkajuliste/-taulu. Näistä tuskin koskaan luovun, vaikka tiedänkin veljeni himoitsevan tuota kukkataulua. ;)

Kierrätys on meidän valintamme, koska silloin saamme toteutettua sisustushaaveemme pienemmällä budjetilla. Kun metsästää huonekalut ja sisustustavarat kirppisten tai vastaavien kautta, löytää persoonallisempia juttuja, oikeita aarteita! Kierrätys on toki myös ekologisempaa kuin uuden ostaminen, mikä on yksi loistava syy suosia käytettyä tavaraa.

Meillä sotku ja elämä saa näkyä. Me ei kumpikaan olla himosiivoojia, joten ei häiriinnytä pienestä epäsorrosta. Musta olisi myös todella outoa, ettei kodissamme näkyisi se, että meillä on pieni lapsi. Toki välillä toivon, että hänellä olisi oma huone, jonne lelut saisi piiloon, mutta useimmiten mä kuitenkin tykkään siitä, että ne on täällä olohuoneessa. Noelin on helppo aloittaa leikit ja hänen mentyä nukkumaan, mä voin kaihoisasti katsella leluja ja miettiä, miten suloinen hän oli leikkiessään niillä. (Pimahtanut äiti täällä moi! :D)

Meidän uusi matto on siis niin ihana, niin meidän tyylinen. Sen päällä voi vaikka pötkötellä telkkaria katsoen tai joutua isin kutitettavaksi. Matto tuo mulle hymyn joka kerta kävellessäni olohuoneeseemme. Materialismionnea parhaimmillaan.

Kiitos äiti ihanasta 30-vuotislahjasta! ♡

- - -

Apua, tänään mä olen kolmekymppinen. Aloitan mun neljännen vuosikymmenen elämää. Kuulostaa aika vanhalta, kun sen noin sanoo. Jotenkin tuntuu ihan uskomattomalta, että täytän 30 vuotta, koska musta tuntuu, että vastahan mä kirjoitin ylioppilaaksi ja aloittelin aikuiselämääni. Hitsit, että aika tuntuu vierähtävän nopeasti!

Mä olen kriiseillyt ja kauhulla odottanut tätä päivää. Olen Instagramin storyissa tuonut esiin kolmenkympin kriisini, ja onnekkaana saanut paljon tsemppiviestejä. Kiitos teistä jokaiselle! On kiva kuulla, ettei se elämä tästä muutu, vaikka uuden vuosikymmenen aloittaminen tuntuukin jännittävältä. Ja kuten eräs sanoi, kuka nyt haluaisi edes olla parikymppinen?! En mä ainakaan.

Ajattelin, että nyt olisi hyvä hetki pohtia, olenko mä saavuttanut kaiken, mitä olin toivonut saavuttavani ennen 30 vuoden ikää. Mulla, kuten varmasti monella muullakin, on ollut erilaisia haaveita, suunnitelmia ja tavoitteita, joiden olen toivonut toteutuvan. Tavallaan siis sellainen kuva, jossa on nuorempana nähnyt itsensä tässä iässä. Olenko mä nyt siellä, missä nuorempana halusin olla?

Mitä jäi saavuttamatta?

Vasemmassa nimettömässäni ei ole kahta sormusta. Tai edes yhtä. Olin aina ajatellut, että olisin kolmekymppisenä ollut jo muutaman vuoden naimisissa. Varmaankin siksi, koska omat vanhempani menivät naimisiin hiukan alle kolmekymppisinä. Vaikken olekaan naimisissa tai kihloissa, olen onnekas joka tapauksessa siksi, että mulla on hyvä ja tasapainoinen parisuhde ja mies, joka rakastaa mua juuri tällaisena kuin olen.

Asun edelleen vuokralla, vaikka toivoin asuvani omistusasunnossa. Tai no, entisessä parisuhteessani asuin omistusasunnossa, mutta sen jälkeen, olen asunut vuokralla. Haaveilen kovasti omasta asunnosta, jotta ei tarvitsisi maksaa asumisesta muiden taskuun. Tällä hetkellä on kuitenkin hyvin epätodennäköistä, että päästäisiin ostamaan asunto, mutta sitten kun palaan työelämään, on omistusasunnon hankkiminen varmasti to do -listamme kärkisijalla.

Mitä saavutin?

Mulla on ammatti: olen kasvatustieteen maisteri ja luokanopettaja. Olen ylpeä ensinnäkin siitä, että pääsin vuonna 2010 opiskelemaan Helsingin yliopistoon - hakijoita oli nimittäin tuhansia! Toisekseen, olen ylpeä myös siitä, että hoidin opintoni kunnialla läpi ja sain gradunkin kirjoitettua, vaikken todellakaan ole tutkijatyyppiä!

Olen äiti. Olen tavoittanut sen kaikista suurimman aikuisikäni haaveen: mulla on ihana lapsi. Mä olen halunnut äidiksi AINA. Siis ihan aina. Tai ainakin siitä lähtien, kun musta puolitoistavuotiaana tuli isosisko. Vaikka Noel on jo puolitoistavuotias, huoman joka päivä jossain vaiheessa ajattelevani, että mulla on nyt ihan oikeasti lapsi. Mä olen ihan oikeasti äiti. Ihan uskomatonta.

Mistä vielä haaveilen?

Isommasta perheestä. Vähän on kyllä sellainen olo, että tässä tulee kiire, jos aiomme toteuttaa haaveemme isommasta perheestä. Mitä vanhempana tulee raskaaksi, sitä enemmän riskejä raskauteen nimittäin liittyy.

Ammattimaisemmasta bloggaamisesta. Oon aiemminkin täällä maininnut, että tällä hetkellä kotiäitinä ollessani, näen bloggaamisen helpoimpana keinona tuoda perheeseemme pientä lisätuloa. Tai siis helppohan se ei ole, mutta ainoa vaihtoehto, koska en halua vielä laittaa Noelia hoitoon ja palata päivätöihin. Tästä syystä motivaationi bloggaamiseen on todella korkea!

Omistusasunnosta omalla pihalla. Mä niin haaveilen, että olisi oma piha, jonne voisi rakentaa ihanan puutarhan ja vaikka kasvattaa kaikkea yrteistä tomaatteihin. Mä olen innokas viherpeukalo nimittäin! Parvekkeella ei vaan mitenkään saavuta samanlaista fiilistä. Ehkä vielä joku päivä saadaan grillata omalla pihallamme mun istuttaman kukkaloiston keskellä!

30 vuotta - tässä sitä nyt ollaan

Suunnittelin ottavani hienot synttärikuvat tänne blogiini, koska täytänhän mä sentään pyöreitä. Tiedätkö ne sellaiset kuvat, joita ammattilaisbloggaajat ottavat syleillen jättimäistä ruusukimppua tai iloisesti hypähdellen ilmapallot kädessä? No, tässä on tätä mun peräänkuuluttamaa arjen realismia: kukat ja ilmapallot jäivät ostamatta, joten nappasin käteeni meidän luultavasti kuolemaa tekevän aloe veran ja asetuin kameran eteen.

Näiden kuvien myötä taputan itseäni olalle ja totean:

Paljon onnea Milla! Hyvin sä vedät, vaikkei siltä aina tunnukaan. Oot ehkä vanhempi ja ryppyisempi kuin viime vuonna, mutta oot silti mahtava tyyppi. Ota tulevat vuodet rakkaudella vastaan. Kuulemma elämä kolmenkympin toisella puolen ei ole hassumpaa. Säilytä empaattinen ja positiivinen elämänasenteesi, sillä se vie sut vielä pitkälle.

- - -

Mä kysyin vähän Noelin syntymän jälkeen jollakin neuvolakäynnillä, että voinko mä sanoa synnyttäneeni, koska poikani leikattiin ulos vatsastani. Mulla oli sellainen olo, ettei mulla ole oikeutta kutsua itseäni synnyttäneeksi naiseksi, koska lapseni ei syntynyt oikealla tavalla. Oloni oli epäonnistunut.

Kaiken järjen mukaanhan molempien synnytystapojen, sektion ja alatiesynnytyksen, tulisi olla tasa-arvoisia. Miksi siis kuitenkin väheksyin itseäni synnyttäneenä äitinä?

Ensimmäinen kuva Noelista leikkaussalissa

Olisinko tuomittu epäonnistumaan äitinä?

Mä en oikein tiedä, mistä tuo epäonnistumisen tunne oikein kumpusi. Se oli ajoittain tosi vahva! Muistan sen alkaneen heti synnytystapa-arviossa, jossa poikaani ei saatu kääntöyrityksestä huolimatta oikeinpäin, ja sain kuulla, että sektio olisi edessä. Olin silloin todella pettynyt! Pettynyt siitä, etten saisikaan kokea kauan toivomaani alatiesynnytystä.

Jossain välissä pettymys vaihtui epäonnistumisen tunteeseen. Ajattelin, että mä olin epäonnistunut, koska en kykenisi synnyttämään lastani kuten on tarkoitettu. Syytin itseäni siitä, että mä itse olin aiheuttanut lapseni perätilan jotenkin, vaikka samaan aikaan kuitenkin tiesin, ettei asia ollut musta itsestäni kiinni. Ajattelin myös, että mä pääsisin helpommalla, koska lapsi vain leikattaisiin mun sisältäni pois, vaikka palautuminen sektiosta tulisi kuitenkin kestämään pidempään verrattuna tavalliseen alatiesynnytykseen. En tulisi kuitenkaan käymään läpi sitä perinteistä siirtymäriittiä äidiksi, olisinko siis jo tuomittu epäonnistumaan äitinä?

Mä pyörittelin ja pyörittelin mielessäni epäonnistumisen tunnetta kaikista rohkaisuista huolimatta. Pohdin, että:

Voinko ylpeänä sanoa synnyttäneeni? Olenko jotenkin huonompi äiti sektion takia? Olenko entistä epäonnistuneempi äitinä, kun en edes yrittänyt alatiesynnytystä? Mitä muut äidit ajattelevat minusta? Katsovatko he minua nenänvarttaan pitkin arvostellen?

Mistä kumpusi tunne epäonnistumisesta?

Vaikka muut äidit sanoivat, että tunteeni olivat hölmöjä ja perusteettomia, miksi silti tunsin epäonnistuneeni? Vaikka yllättävän moni tuntemistani äideistä oli synnyttänyt sektiolla, miksi tunne ei väistynyt? Vaikka lääketieteellisestikin sektio luokitellaan tasa-arvoiseksi synnytystavaksi, miksi silti edelleen ajattelin epäonnistuneeni? Niinpä, sanopas se.

Kai tässäkin tilanteessa se normaalista poikkeaminen on se syy. Sain leiman otsaani (tai oikeastaan alavatsaani) siitä, etten synnyttänyt tavalla, joka olisi kaikista luonnollisin. En kärsinyt supistuksista, en tuntenut synnytyskipua, en ponnistanut lastani maailmaan hikikarpalot otsallani. Sen sijaan makasin leikkauspöydällä täristen ja toivuin viikon leikkaushaavan aiheuttamasta kivusta. Se tuntui vähempiarvoiselta "kärsimykseltä".

Vaikka olenkin yleensä vahva, enkä kovin helpolla taivu sosiaalisen paineen tai tottumusten alle, jotenkin äitiys on sellainen erityisen herkkä aihe. Varsinkin silloin, kun on vasta tulemassa äidiksi tai on tuore äiti. Silloin ei välttämättä ole vielä löytänyt sitä omaa äitiyttään ja omaa tapaa olla äiti, joten liian helposti vertaa itseään toisiin äiteihin.

Naistenklinikan perhehuoneessa

Edelleen jännitän sanoa synnyttäneeni sektiolla

Mulla kesti todella pitkään, että tulin sinuiksi sen kanssa, että synnytin sektiolla. Edelleenkin Noelin syntymän tullessa puheeksi, koen joskus tarvetta tarkentaa, että hän syntyi sektiolla. Se on musta tosi outoa, koska nykyään mä kuitenkin pystyn sataprosenttisesti seisomaan ylpeästi selkä suorana, kun sanon synnyttäneeni poikani. Mikä lie vanha tottumus tai aivopieru... Joku tarpeen jäänne tarkentaa, että: "Muuten hei, mä synnytin sektiolla perätilan takia." Ehkä se on sekin, että mua kiinnostaa toisten synnytyskokemukset ja juttelen niistä mielelläni.

Sektio on synnytystapa

Sektiosta jäänyt arpi muistuttaa mua joka päivä lapseni syntymähetkestä. Ihan kuten hoitajakin mulle neuvolassa vastasi: "Tottakai sä olet synnyttänyt. Synnytystapa sekin on, koska sen avulla lapsi syntyy maailmaan."

Voinko ylpeänä sanoa synnyttäneeni? Todellakin voin!

Olenko jotenkin huonompi äiti sektion takia? En todellakaan ole. Äitiyttä ei mitata sillä hetkellä tai tavalla, jona lapsi syntyi maailmaan. Äitiys on läsnäoloa, ehdotonta rakastamista, turvallisuutta ja paljon kaikkea muuta.

Olenko entistä epäonnistuneempi äitinä, kun en edes yrittänyt alatiesynnytystä? En tosiaankaan. Mä olin fiksu äiti, koska valitsin turvallisimman synnytystavan sen sijaan, että olisin pitänyt väkisin kiinni alatiesynnytyksestä.

Mitä muut äidit ajattelevat minusta? Katsovatko he minua nenänvarttaan pitkin arvostellen? Jos he ajattelevat pahaa tai katsovat alaspäin, ei syy ole minussa vaan heidän korviensa välissä.

Älä siis koe huonommuuden tunteita siitä, että synnytit sektiolla. Se ei tee toisesta äidistä parempaa, että hän on ponnistanut itse lapsensa maailmaan. Tärkeintä on, että sinä ja lapsesi olitte turvassa.

Meidän syntymä-/synnytystarinamme ei ehkä ollut se perinteisin, mutta se on mulle kaunis ja ihana muisto.

Sektiolla synnyttänyt: Oletko kokenut samanlaisia tunteita kuin minä? Koetko tarvetta tähdentää synnyttäneesi sektiolla?

Alateitse synnyttänyt: Koetko paremmuuden tunnetta siksi, että onnistuit synnyttämään alateitse? Mitä ajattelet sektiolla synnyttäneistä?

- - -

Huomasin jo heti Noelin syntymän jälkeen, ettei aikaa kauniiksi laittautumiseen ole yhtä paljon nyt äitinä kuin ennen lasta. Aina ei ehdi, jaksa tai pysty kaunistautumaan niin paljon kuin toivoisi. Tällä hetkellä esimerkiksi meikkaaminen silloin, kun Noel on hereillä, on aivan mahdotonta; poikani kaivelee meikkipussiani, roikkuu mussa kiinni ja tekee kaikkea kiellettyä, jotta saisi mun huomioni. Siksipä on mentävä useimmiten siitä, mistä aita on matalin.

Mä oon huomannut muutaman mom hackin, jotka toimivat etenkin silloin, kun aikaa on vain vähän pikakaunistautumiselle. Tässä mun vinkkini ja perusteluni sille, miksi juuri näiden tuotteiden pitäisi löytyä jokaisen äidin meikkipussista.

K e s t ä v ä h u u l i p u n a

Huulipunan tulisi löytyä jokaisen naisen meikkipussista. Sen avulla saa helposti ja nopeasti päivitettyä kasvoille freshimmän ilmeen silloin, kun peilistä kurkkii väsyneet, silmäpussein koristellut kasvot. Huulipuna toimii myös oivana harhauttajana, kun valitsee kirkkaan värin; se vie nimittäin katseen pois väsyneiltä kasvoilta. ;) Koska äitinä ei ole aikaa, eikä välttämättä kapasiteettia huolehtia siitä pysyvätkö punatut huulet siisteinä sylissä kiemurtelevan taaperon huitomisista huolimatta, on huulipunan oltava ehdottoman kestävä.

Suosittelen: Lämmin suositus kuvissa näkyville Rimmelin Provocalips-punalle sekä Maybellinen Super Stay Matte Ink -huulipuna. Aivan loistavia molemmat! Ne eivät todellakaan päivän aikana karkaile, vaan ne joutuu illalla hankaamaan pois vedenkestävälle meikille tarkoitetulle puhdistusaineella. Myös MAC:n huulipunat kestävät loistavasti, mutta eivät kuitenkaan aivan yhtä hyvin.

K u i v a s h a m p o o

Kun aamulla huomaa hiustenpesupäivän menneen jo monta päivää sitten, kuivashampoo pelastaa! Se puhdistaa hetkessä rasvaisen tyven ja kohottaa sitä.

Suosittelen:Batiste on mun luottomerkkini. Niissä on mun nenääni eniten miellyttävät tuoksut ja rakenne, joka ei ole liian raskas. Tällä hetkellä mulla on käytössä alesta ostamani kuvanmukainen Aussien kuivashampoo, mutta sen tuoksu ei miellytä mua.

K i i l l o n p o i s t a j a

Puuterirasia, jonka sisältö menee palasiksi, kun taapero tiputtaa sen maahan? Ei kiitos. Suosittelen kokeilemaan kiillonpoistajasientä, jota painellaan iholle. Kokemuksesta voin kertoa, että rasian voi huoletta antaa tyytymättömän taaperon käsiin hetkelliseksi viihdyttäjäksi. Varoitan kuitenkin, että jos lapsi saa käteensä sienen, saattaa se olla liian vastustamaton haukattavaksi. Nimimerkillä, Kiillonpoistajasienestäni puuttuu palanen

Suosittelen:Beautyblenderin Blotterazzi -kiillonpoistajasieni on aivan loistava! Se imee T-alueelta kiillon pois hetkessä. Aiemmin kannoin puuteria käsilaukussani, mutta kun kuulin, ettei puuteria kannata kerrostaa monta kertaa päivässä, koska meikkivoide lähtee silloin helpommin liikkumaan, vaihdoin kiillonpoistajasieneen.

B B - v o i d e

Kun iho kaipaa nopeaa kaunistautumista, hiukan hohtoa ja tasaisempaa sävyä, kannattaa kaivaa esiin BB-voide. Sen voi levittää päivävoiteen tilalle, sillä se kosteuttaa ihoa, mutta toimii samalla myös kevyenä meikkipohjana. Selvää ajansäästöä. ;)

Suosittelen:Lumenen BB-voide on ikisuosikkini. Siitä löytyy mun iholle sopivan vaalea sävy, mikä ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Talvisin se on ehkä hiukan liian tumma, mutta ei niin paljon, että pistäisi liikaa silmään. Tällä hetkellä se ei tosin ole yhtä aktiivisessa käytössä kuin aiemmin, koska ihoni on niin huonossa kunnossa, ettei se riitä yksinään peittämään punoittavia epäpuhtauksia.

H y v ä p e i t e v o i d e

Laadukas ja oikean sävyinen (tai vähän jopa vaaleampi) peitevoide pelastaa, kun kasvot näyttävät väsyneiltä tummien silmänalusten vuoksi. Vaikka toisaalta, Ranskassa tummat silmänaluset ovat kuulemma aina muodikkaat! ;)

Suosittelen: Mä oon huomannut, että mulla meinaa jotkut peitevoiteet kerääntyä alaluomen ryppyihin, mutta voin suositella MAC:n Pro Longwear Concealer -peitevoidetta, joka ainakin mulla pysyy hyvin paikoillaan ja peittää hyvin. Oon kuullut paljon hyvää Maybellinen Fit Me -peitevoiteesta, jota on mulle hehkuttanut muun muassa Sininen norsu ja samettikarhu -blogin Julia.

K u l m a v ä r i

Kulmakarvat ovat kasvojen kehys. Kun ne ovat viimeistellyn näköiset tai edes hitusen täytetyt muotoonsa, tulee yleisilmeestä heti skarpimpi. Sitä paitsi, kauniit kulmat vievät huomion pois valvottujen öiden tummentamista silmänalusista. ;) Mulle kulmat on the juttu, joka tekee musta itseni näköisen. Kävin maaliskuussa kulmien microbladingissa, joten mun kulmani ovat tästä lähtien aina vimpan päälle.

Suosittelen: Mulla itselläni on ollut käytössä Anastasia Beverly Hillsin klassikkotuote Dip Brow Pomade -kulmaväri, joka pysyy iholla iltaan asti menossa ja meiningissäkin. Jos haluat helpottaa elämääsi, suosittelen microblading-kulmia. ;)

K ä s i v o i d e

Jatkuva käsien peseminen vaipan vaihtamisen jälkeen, ruoanlaittoa ennen ja ties missä tilanteissa kuivattaa käsiä. Mä oon huomannut myös, että julkisten wc-tilojen saippuat ovat todella kuivattavia mun iholle. Siksipä kannan aina käsilaukussani mukana pientä käsirasvatuubia.

Suosittelen:The Body Shopin käsivoiteita saa kuvassa näkyvässä minikoossa, joka on musta aivan mahtava! Mä nimittäin rakastan TBS:n tuotteita niiden tuoksujen takia, mutta myös koska ne ovat oikeasti hyviä. Tuntuu ihanalta luksukselta, kun saa levittää käsiin ihanan tuoksuista voidetta. Nää on näitä arjen pikkujuttuja. ;)

Mä tiedän, että meitä on erilaisia naisia ja äitejä. Toiset meikkaavat vain roskien viemistä varten, toiset taas laittavat enintään huulikiiltoa juhliin. Siksi olisikin tosi mielenkiintoista kuulla, että minkälaisia luottotuotteita juuri sulla on!

Mitkä on must-juttuja sun meikkipussissasi?
Mitä tuotteita ostat kerta toisensa jälkeen?
Mitkä tuotteet pelastavat sun arjen?

- - -

Tervetuloa kurkistamaan meidän arkeen Instagramissa sekä seuraamaan blogiani Facebookissa. Tykkäsitkö postauksestani? Olis mahtavaa, jos rullaisit alaspäin ja painaisit "Tykkää" tai "Jaa"! :) (Facebook pyytää vielä toistaiseksi vahvistamaan tykkäyksen.)

"Lapseni saa rakastaa ketä itse tahtoo." Siinäpä lause, joka varmasti saa monen tuhahtelemaan sen itsestäänselvyydellä. Ajattelet ehkä, että: "Tottakai, lapseni saa rakastaa ketä itse tahtoo! Miksi tuollaista edes pitäisi miettiä tai kysyä?"

Mutta jos oikeasti pohdit lausetta, onko se sinulle todella itsestäänselvyys?

Entä jos lapsesi onkin homoseksuaali?

Ootko koskaan miettinyt, että entä jos lapsesi onkin homoseksuaali? Mä olen.

Onko lause silloinkin sinulle itsestäänselvyys vai kouraiseeko vatsanpohjaasi? Mä voin ylpeänä sanoa, että mulle se on oikeasti itsestäänselvyys.

Mun lapseni saa rakastaa ketä itse tahtoo - sukupuolesta riippumatta. Mulle olisi siis täysin okei, että lapseni olisi homoseksuaali. Se varmaan johtuu siitä, että homoseksuaalisuus on mulle tuttua. Se ei pelota mua, vaan tuntuu luonnolliselta. Yksi mun elämäni tärkeimmistä ihmisistä on nimittäin homoseksuaali.

Erilaisuus pelottaa

Kun jokin asia ei ole tuttu, se useimmiten tuntuu pelottavalta, kummalliselta ja jopa epäluonnolliselta. Mä myönnän, että nuorempana homous oli mulle asia, jonka kanssa en ollut aivan sinut. En sano, että se olisi herättänyt voimakkaita negatiivisia tunteita, vaan lähinnä se oli asia, jota mun ei tarvinnut pohtia, joten mulla ei ollut siihen "suhtautumistapaa". Tämä johtui lähinnä siitä, ettei mulla ollut asiasta omakohtaista kokemusta. Ei minkäänlaista kosketuspintaa! Silloin ei ollut sosiaalista mediaakaan samassa mittakaavassa, eikä homoseksuaalisuus tai saatikka muut seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt olleet näkyvillä esimerkiksi TV-sarjoissa. Uskallan väittää, että nykyään on eri tavalla. Uskon, että jokaisella meistä on edes jonkinlainen kosketuspinta ja joitakin kokemuksia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä.

Kun minulle selvisi, että yksi elämäni tärkeimmistä henkilöistä on homoseksuaalinen, aloitin ajatustyön asian hyväksymiseksi. Tavallaan olin sitä aina aavistellut jossakin alitajunnan syövereissä, mutta jättänyt miettimättä asiaa. Näin jälkikäteen pohdin, että mua varmaan pelotti. En oikein tiedä mikä... Ehkä se, että mulle tärkeä ihminen saisi jotenkin negatiivisen leiman ja hänet tuomittaisiin heti "ulkokuoren" perusteella. Ettei hänelle edes annettaisi mahdollisuutta omien ennakkoluulojen takia. En muista, että olisin pitänyt homoseksuaalisuutta jotenkin outona, joten varmaan pelkäsin enemmän läheiseni puolesta. Tosi hankalaa saada ajatukseni ulos, koska tästä on jo niin monta vuotta, mutta ehkä silti ymmärrät, mitä mä tarkoitan!

"Kuka oikeasti määrittää, että joku toinen on "vääränlainen"?"

Me olemme onneksemme sellaista ikäpolvea, jolle seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat jo aika tuttu asia. Toisin oli esimerkiksi vanhempiemme ikäpolvella. Heidät on kasvatettu mitä todennäköisemmin suhtautumaan homoseksuaalisuuteen jyrkemmin. Musta on niin väärin, että ihmisiä tuomitaan vielä nykypäivänäkin jopa kuolemaan sellaisen asian vuoksi, jolle he eivät itse voi mitään. Kuka oikeasti määrittää, että joku on "vääränlainen"? Kenellä meistä on muka sellaiseen oikeus? Sanotaan, että erilaisuus on rikkaus, mutta miksi se sitten kääntyy ihmistä vastaan, jos on "liian erilainen"?

Meillä Suomessa asiat on aika hyvin. Ei tarvitse kuin hurauttaa Allegrolla Venäjälle kohdatakseen voimakkaasti negatiivisemman suhtautumisen homoseksuaalisuutta kohtaan. Puhumattakaan vaikkapa Lähi-idästä!

Jokainen ansaitsee rakastaa ja olla rakastettu

Kaikki rakkaus on samanarvoista. Mitään en toivo enempää kuin että jokainen meistä löytäisi rinnalleen rakkaan. Rakastaisi ja olisi jonkun rakkauden kohde. On mielestäni aivan sama, mihin sukupuoleen rakkaus kohdistuu. Kunhan vain kokee rakkautta!

Mä tulin lopullisesti sinuiksi homoseksuaalisuuden kanssa tajutessani, että rakkaus on se tärkein juttu tässä maailmassa. Kun tajusin, miten suuri voimavara rakkaus itselleni on. Silloin ymmärsin, että tärkeintä on, että jokainen saa kokea rakkautta. Aivan jokainen. Kenelläkään ei ole oikeutta vähätellä, kieltää tai edes pyöritellä silmiään toisten rakkaudelle. Ei kertakaikkiaan ole.

Mä toivon, että minä ja Nikke onnistutaan kasvattamaan Noelista sellainen ihminen, joka:
- tietää olevansa täydellinen ja rakastettu juuri sellaisena kuin on.
- osaa arvostaa ja kunnioittaa itseään ja toisia.
- hyväksyy toiset sellaisina kuin he ovat.
- on empaattinen ja lämmin.
- ennen kaikkea uskaltaa olla oma itsensä.

Rakkaus, lämpö, empatia ja kunnioitus muita kohtaan. Muista säkin niiden voima ja tärkeys.

- - -

Oletko pohtinut samoja asioita? Mitä ajattelet?
Saako lapsesi rakastaa ketä hän tahtoo - sukupuolesta riippumatta?

- - -

Voi vitsit, miten aika on rientänyt! Ihan hullua, että vielä vuosi sitten meillä oli puolivuotias pötkylä ja nyt älyttömän tomera, avulias ja hyväntuulinen poika. Miten paljon vuodessa voikaan oikeasti tapahtua ja lapsi muuttua! Musta tuntuu, että aloitan tällä samalla tavalla jokaisen Noelia koskevan postauksen... Mutta ihan oikeasti, ei sitä muutosta ja kehitystä voi kuin vain ihmetellä!

Kuusi senttimetriä ja 700 grammaa

Me käytiin toissa päivänä puolitoistavuotisneuvolassa. Olin odottanut sitä innolla, koska halusin tietää, miten Noel on kasvanut. Musta tuntui nimittäin, että hän on viimeisen puolen vuoden aikana kasvanut kovasti pituutta ja hoikistunut niin, etteivät jo aikapäiviä käytössä olleet housut meinaa pysyä enää jalassa! Noel oli kasvanut puolessa vuodessa kuusi senttimetriä eli on nyt pituudeltaan 82,5cm. Painoa oli tullut vain 700g, mikä kuulostaa tosi vähältä, mutta on ihan normaali painonnousu tämän ikäisellä lapsella, joka jo touhuaa kovasti itsekseen. Noel painaa tällä hetkellä siis hiukan reilu 11 kiloa.

Noel sai kehuja sosiaalisuudestaan. Hän läpäisi kaikki testit ja osasi mm. rakentaa hienon kolmen palikan tornin. Itku tuli siinä vaiheessa, kun piti asettua pedille tutkittavaksi ja mitattavaksi. Isoin itku tuli tietysti vesirokkorokotteen johdosta. Piikin jälkeen terveydenhoitaja sai osakseen erittäin kiukkuisia ja loukkaantuneita katseita meidän pikkumieheltä. Siinä oli naurussa pidättelemistä... :D

Moni tuntuu pohtivan, että kannattaako vesirokkorokotetta ottaa. Me päädyttiin ottamaan se, koska ei sitä turhaan ole rokotusohjelmaan lisätty. Vesirokko on tosi ikävä tauti, jolla voi olla seuraamuksia vielä vuosien päästäkin. Jos niiltä on mahdollisuus välttyä, me ehdottomasti ainakin katsotaan se kortti.

Hömpöttelevä, mieltään osoittava papupata

Puolitoistavuotias poikamme on edelleen pieni päivänsäteemme. Hän on lähes aina hyväntuulinen kikattelija, joka hölmöilee ja hömpöttelee, jotta saisi muutkin nauramaan. Hän on rauhallinen, joustava, kiltti ja empaattinen. Kun kaverilla on paha mieli, Noel menee silittämään päätä tai halaamaan. Hän halailee äitiä ja isiä paljon sekä lähettelee lentosuukkoja. Hän vilkuttelee kadulla vastaantuleville autoille ja ihmisille. Noel yrittää kaupoissakin saada tuntemattomien huomion, mutta sen saadessaan jähmettyy tuijottamaan suu auki, eikä edes räpäytä silmiään. :D

Noel on alkanut osoittamaan omaa tahtoaan; tavarat lentelevät ja kynnet raapivat, jos jotakin kielletään. Mua aina huvittaa se, miten Noelin silmistä näkee, että hän tietää, ettei raapiminen tai tavaroiden heittäminen ole sallittua, mutta tekee sen silti. :D Tiedättekö sen sellaisen mukamas-kiukkuisen ilmeen, jossa kulmat ovat kurtussa, mutta silmät lempeät ja kyseenalaistavat? Parasta oli, kun hän toissa päivänä haki reppunsa toisesta huoneesta vain heittääkseen sen mielenosoituksena eteeni maahan. :D Hän on tällä viikolla oppinut pyytämään anteeksi halaamalla, ja usein tekeekin niin sen jälkeen kun kysyn, että saako äitiä raapia.

Vaikka Noel on alkanut näyttämään omaa tahtoaan, on tahdon ilmeneminen kuitenkin tosi pientä ja "laimeata". Kiukku menee itsestään ohi viimeistään minuutin kuluttua. Usein jopa samantien harhauttaessani jollain muulla toiminnalla. Noel on tosi leppoisa ja rauhallinen luonne, joten jännityksellä odotamme, millaiseksi uhma etenee!

Meidän talossa ei juuri hiljaisia hetkiä ole. Noel nimittäin pitää siitä huolen! :D On täysin päivästä riippuvaista, kuinka paljon hän juttelee oikeilla sanoilla tai omalla kielellään, mutta se on selvä, että juttua riittää KOKO AJAN. Useimmiten hän höpöttelee innoissaan ilmeikkäästi "tä-tä-tä"- tai "ka-ka-ka"-kielillään. Noelin sanavarastossa on kuitenkin about 15 sanaa, jotka toistuvat päivittäin. Joinakin päivinä hän puhuu rohkeammin, jolloin hän saattaa sanoa kahdenkin sanan lauseita. Esimerkiksi viime viikolla hän oli lähdössä Niken kanssa ulos ja osoitti mulle vaunujaan. Hän ensin sanoi pienen hakemisen jälkeen sanan "ottaa" ja sen jälkeen "tämä". Noel siis kysyi multa, että ottavatko he vaunut mukaansa. Kun vastasin kieltävästi, hän nyökkäsi ja lähti kävelemään eteenpäin.

Kaikkiruokainen suursyömäri

Noel on edelleen reipas ruokailija. Hän syö kaikkea hyvällä ruokahalulla. Tai no, pinaattikeitto ja tonnikala eivät maistu yhtä hyvin kuin muut ruoat, mutta ne ovat ainoat tähän asti. Noel on tosi ennakkoluuloton maistelija, ja musta tuntuukin, että food is life on hänen elämänfilosofiansa. :D

Noelin lemppareita tällä hetkellä ovat päärynä, mansikka, viinirypäleet, kuivattu luumu, juusto, tuorejuustot, Lidlin taatelipatukat, xylitol-pastillit sekä erilaiset jugurtit. On hankalaa yrittää keksiä lemppareita, koska Noel ei ole valikoiva syömäri. Nuo ovat kuitenkin sellaisia, jotka yleensä katoavat lautaselta ensimmäisenä.

Vesi on Noelin ehdoton lempparijuoma. Hän joisi ison pullollisen kerralla tyhjäksi, jos sellainen hänelle annettaisiin. Hän juo vettä ruoan kanssa sekä noin desin nukkumaan mennessään. Maitoa Noel ei juo ollenkaan. Ollaan sitä aina silloin tällöin tarjottu, mutta Noelin maha ei tunnu kestävän sitä.

Me ei olla kovin tarkkoja herkkujen suhteen. Noel saa niitä, jos itsekin syödään. Tuskin ketään yllättää aiemman tekstini perusteella, jos kerron, että kaikki herkut kelpaavat meidän herkkusuulle. :P Suklaa, muumikeksit ja jäätelö tuntuvat olevan etenkin hänen mieleensä.

Meille tuli sittenkin autopoika

Noelin mielestä tällä hetkellä ehdottomasti parasta ovat autot ja moottoripyörät. Niitä bongaillaan ikkunasta, ulkona ollessa ja autosta. Oikeastaan ihan mistä ja koska tahansa! Noelilla tuntuu olevan jatkuvasti auto- ja motskaritutka päällä, koska jos ulkoa kuuluu vähän kovempaa pärinää, osoittaa hän heti innostuneena ikkunaan, vaikkei edes oltaisi ikkunan ääressä.

Mä kirjoitinkin mun ajatuksistani/peloistani sen suhteen, etten haluaisi kasvattaa pojastani kliseistä poikaa, joka tykkää autoista. Tästä syystä me ollaan tarjottu hänelle monenlaisia leluja ja tarkkailtu herkästi Noelin kiinnostuksenkohteita. Jotenkin ne autot silti löysivät tiensä meidän pojan sydämeen. Vaikka mua vähän ärsyttää, että Noel innostui autoista, koska mua itseäni ei kiinnosta ne tippaakaan, on tosi mahtavaa seurata vierestä toisen suurta innostusta ja onnea. Kyllähän se väistämättä tarttuu muhun itseenikin ja huomaan jatkuvasti etsiväni Noelille jännittävää ja innostavaa katseltavaa. Ostin Lidlistäkin mahtavat pienet autokirjat, joiden avulla voin itsekin samalla opetella erilaisten moottoriajoneuvojen nimityksiä. Kirjat ovat osoittautuneet Noelin lemppareiksi!

Nahkatakki / lahjana saatu Lippis & t-paita / kirppis Kollaritakki / Lindex

Housut / Zara Kengät / Ecco

Parasta just nyt

Tanssiminen. Noel alkaa tanssimaan lähes aina kuullessaan musiikkia. Aiemmin hän hytkyi ja pyöritteli lanteitaan, mutta nyt hän asettuu jäykäksi kuin mäkihyppääjä ja nousee varpailleen kädet ylhäällä, kyykkyyn kädet eteenpäin osoitt ja taas uudelleen varpailleen kattoon kurottaen.

Isin kanssa pelleileminen. Kukaan ei edelleenkään saa Noelia nauramaan yhtä makeasti kuin Nikke. Ihan parasta on, jos isi menee piiloon ja säikäyttää!

Hiekkaleikit. Hiekan lapioiminen ämpäriin, äidin tekemien hiekkakakkujen tuhoaminen sekä kakkumuotin taputteleminen "Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku" -lorun tahtiin ovat Noelin uusimpia lempparijuttuja.

Teltta. Meillä on olkkarissa sellainen tiipii-teltta, joka aina silloin tällöin pystytetään Noelia varten. Hän rakastaa mennä sinne piiloon, napostelemaan välipalaansa tai lukemaan kirjoja. Se on myös oiva paikka pitää pieni lepohetki leikkien keskellä.

Kaikenlaiset autot ja moottoripyörät. Niitä pitää ihmetellä ikkunasta ja ulkona. Niistä luetaan ja niillä leikitään pöristellen.

Äidin lusikka. Noel ajautuu aina päiväunille mennessämme, yöllä unissaan tai viimeistään aamulla torkkuessaan mun lusikkaan. Hän tuntuu nauttivan mun läheisyydestä tällä hetkellä erityisen paljon. Sehän ei tätä äitiä haittaa... ;)

Muurahaiset ynnä muut kevään mukanaan tuomat ihmeteltävät. Jos maa vilisee muurahaisia, ei Noel malta liikkua minnekään. Muurahaisia on osoiteltava kysyen, ihmetellen ja innostuneesti. Niitä ois myös kauhean kiva napata kiinni pikkusormilla, mutta sen tietysti kiellän.

- - -

Tällainen on meidän puolitoistavuotias pikkumurumme. Mulla olisi paljon muutakin kerrottavaa hänestä, joten saa kysyä, jos en huomannut kertoa jostakin sua kiinnostavasta seikasta. :) Musta on aina hauska kuulla samanikäisten lasten kuulumisia!

Ja taas mä sen tähän loppuun totean: on onni olla näin hyväntuulisen, helpon ja suloisen pojan äiti. Me rakastetaan häntä maailman eniten - kuten asiaan tietysti kuuluu. ;) Odotetaan Niken kanssa jo kovasti, että Noelin puhuminen entisestään kehittyy, jotta päästään kunnolla höpöttelemään hänen kanssaan. Tai ainakin nyt vielä odotamme. Asia saattaa olla eri sitten, kun papupatamme pääsee tositoimiin. :D

- - -

Meillä oli poikkeuksellinen ajanjakso vähän aikaa sitten, kun Nikke teki hurjasti enemmän yötöitä kuin normaalisti. Yleensä hän tekee niitä vain ehkä kerran kahteen kuukauteen - onneksi!

Ja hitto, että tuo ajanjakso oli rankka! Siis ihan super rankka! Kun on tottunut siihen, että toinen aikuinen on jakamassa arkea sun kanssa, tuntui tosi väsyttävältä ja raskaalta pyörittää sitä yhtäkkiä yksin. Meidän arki oli ihan pirstaleista ja epärytmittynyttä, enkä mä kestänyt sitä yhtään! Tuntui tosi raskaalta, ettei pystynyt suunnitella elämää samalla tavalla kuin tavallisesti, koska työvuoroihin tuli jatkuvasti muutoksia ja ne vaihtelivat arjesta viikonloppuun ja päivä- ja yövuorojen välillä. Joskus jopa molemmat vuorot sattuivat samaan vuorokauteen!

KUVA: Nea / In the little cottage

Kyllä kaikki muut jaksavat!

Mä huomasin itsessäni sen, että tavalliset arkiset jutut tuntuivat yhtäkkiä tosi raskailta. Tarkoitan siis sellaisia, kuten tiskikoneen tyhjentäminen tai pyykinpeseminen. Mulla meni kaikki energiani siihen, että sain arjen pyörimään. Tästä syystä siis blogissakin on ollut hiljaisempaa, koska jostakin oli pakko karsia, kun tuntui, ettei vuorokaudessa ollut tarpeeksi tunteja. Välillä tunsin oloni tosi surkeaksi ja epäonnistuneeksi, koska musta tuntui, että kyllähän muut vanhemmat nyt hoitaisivat vaikka päällään seisten kodin ja kymmenen lasta tällaisessa poikkeustilanteessa. Miksi mä en sitten pystynyt siihen, jos kaikki muut pystyvät?

Niinpä niin, tuskinpa kaikki kuitenkaan. Unohdin, että me kaikki ollaan yksilöitä. Unohdin sen armollisuuden, jota mä pidän yhtenä elämän tärkeimmistä ohjenuorista. Ikinä, IKINÄ, ei tulisi verrata itseään muihin. Meillä jokaisella on tietyt voimavarat, joiden rajoissa pystymme toimimaan. Toiset ovat jatkuvasti suorittavia, toiset taas elävät hitaampaan tahtiin. Kumpikin on ihan yhtä okei, kunhan vain toimii omien voimavarojensa rajoissa. Toisille myös tuntuu sopivan epäsäännöllinen työrytmi, mutta mun luonne ei tunnu kestävän sitä ollenkaan. :D

Kun lapsi ikävöi isäänsä

Mä yllätyin vähän siitä, että Noelkin reagoi muuttuneeseen elämänrytmiin. Noel on aina niin joustava ja sopeutuvainen, etten jotenkin osannut odottaa minkäänlaista reagointia. Tai no, reagointi taisi liittyä enemmän siihen, ettei hän yhtäkkiä nähnytkään isiänsä totutusti, kuin epäsäännölliseen elämänrytmiin. Nikke on aivan ihanan osallistuva ja rakastava isä. Hänen ja Noelin yhteiset leikki- ja pelleilyhetket ovat selvästi heille molemmille tosi tärkeä päivittäinen juttu. Kukaan ei saa Noelia yhtä riehakkaaksi tai nauramaan yhtä paljon kuin Nikke. Ei siis ihmekään, että Noel ikävöi isiään ja oireili ikävästä. Vaikka mä yritin päivittäin leikkiä samanlaisia riehakkaita leikkejä Noelin kanssa kuin Nikke, ei isi selvästi ollut mitenkään korvattavissa.

No, millä tavoin Noel sitten reagoi Niken poissaoloon?

Kiukuttelemalla - Tietysti! Hän oli selvästi ärhäkämpi ja kiukkuherkempi kuin tavallisesti. Etenkin illat olivat kiukuntäyteisiä; tavarat lensivät ja pienet kynnet raapivat, jos kehtasinkin kieltää häneltä jotakin. Oon kyllä kuullut, että toisen vanhemman poissaollessa lapsi kiukuttelisi tavallista enemmän, mutta nyt ensimmäistä kertaa pääsin kokemaan sen itsekin.

Läheisyyden kaipuu - Noel alkoi nukkumaan oikeastaan koko ajan mun lusikassa. Hän ei juurikaan päästänyt mua muutenkaan näköpiiristään. Jopa vessanpöntöllä ollessani, piti poikani päästä syliini istumaan. :D Ikävä isiä kohtaan ilmeni siis selvästi myös lisääntyneenä läheisyyden kaipuuna.

Levottomat yöt - Kaikista voimakkaimmin Noel reagoi kuitenkin öisin. Nukahdettuaan yöunille, hän heräsi vähintään kerran tunnissa tarkistamaan, että olenko mä vielä kotona. Mulla ei siis ollut juurikaan omaa aikaa, koska juoksin jatkuvasti makkarissa nukuttamassa poikaani uudelleen ja uudelleen. Noelin unet rauhoittuivat pääosin sen jälkeen, kun itsekin menin nukkumaan, mutta useimmiten hän kuitenkin heräili öisin pieniksi hetkiksi.

Arvostan arkeamme nyt entistä enemmän

Mä oli niin onnellinen, kun Niken työrytmi palautui entiselleen. Huomasin kuitenkin, että mulla meni varmaan viikko ainakin palautua siitä. Viikko siihen, että opin taas siihen normaaliin rytmiin ja palauduin raskaasta pätkästä ja sain kuitattua univelkani. On se vaan todettava, että mä arvostan rutiineja, eikä vuorotyö ole meidän perheellemme sopiva elämäntapa. Tai ehkä siihen ajan kanssa voisikin oppia. Ehkä.

Jotakin hyvää tuosta rytmittömästä työrupeamasta kuitenkin seurasi, sillä sen myötä mä aloin arvostamaan meidän arkea entistä enemmän. Tuttu päivärytmi tuntui erityisen ihanalta. Se, että tiesi suurinpiirtein Niken työajat tuntui helpottavalta. Kaikista eniten arvostan nyt Niken panosta meidän arjessamme. Vaikka välillä tuntuu, ettei tuosta miehestä ole mihinkään, kun hän ei osaa edes likapyykkejään viedä pyykkikoriin, on hän kyllä vioistaan huolimatta maailman paras kumppani ja isä. Hän huomioi Noelin heti sisään astuessaan ja alkaa leikkimään ja hassuttelemaan poikamme kanssa. Hän ottaa heti kotiin tullessaan kotiin vetovastuun Noelista, jotta mä voin hetken hengähtää. Hän tietää, että mä tarvitsen omaa aikaa. Hän kokkaa meille ruoat pöytään ja hauskuuttaa hölmöillä jutuillaan. Niken kanssa arki on vaan niin paljon hauskempaa.

Nyt tämän rupeaman jälkeen, osaan taas arvostaa sitä, että mulla on kumppani, jonka kanssa saan jakaa meidän yhteisen arjen, kaikki sen ilot ja vaikeudet. Se ei nimittäin ole itsestäänselvyys. Mä olen onnekas, ja tiedän kyllä sen.

Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki sinulle, joka olet yksinhuoltaja tai muuten pyörität perheenne arkea yksin. Arvostan suuresti sinua. ♡

- - -

Elättekö te vuorotyöläisen arkea? Miten saatte sen sujumaan?

- - -

Kun maaliskuussa käytiin Tampereella kulmien microbladingin tiimoilta, päätettiin Niken kanssa, että vahvistuskäynnillä yövyttäisiinkin hotellissa sen sijaan, että ajettaisiin samantien kotiin. Me nimittäin tehdään aika useinkin päiväreissuja lähikaupunkeihin, muttei koskaan raaskita yöpyä niissä. Tälläkin kertaa meinasin alkaa himmailemaan hotellihuonetta varatessani, mutta oon superonnellinen, että rohkaistuin ja ennen kaikkea raaskin varata meille huoneen yhdeksi yöksi.

Kohti Tamperetta!

Pari viikkoa sitten startattiin perjantaiaamuna auto kohti Tamperetta. Ajomatka meni yhdellä pysähdyksellä/lounastauolla ja Noelin torkkuessa takapenkillä. Mä olin edellisiltana käyttänyt reilu puoli tuntia hyvän tamperelaisen lounasravintolan etsimiseen, mutta se vaihtuikin lennossa sitten ABC:n Hesburgeriin. No, pääasia, että saatiin ruokaa! Reissun päällä joutuu yleensä muuttamaan suunnitelmia yllättävien muuttujien takia. :D

Tampereelle päästyämme mä suuntasin heti kulmien vahvistukseen ja Nikke lähti Noelin kanssa tutkimaan lähialueita. Microblading-hommien jälkeen suunnattiin meidän hotelliin, Scandic Hämeenpuistoon. Mua jännitti tosi paljon, että minkälainen huone meitä varten oli varattu, mutta yllätyin positiivisesti! Saatiin ylimmästä kerroksesta käytävän viimeinen huone, joten saatiin olla aika rauhassa huonenaapureilta. Ei siis tarvinnut stressata, että häiritseekö Noelin mahdollinen kiukuttelu naapureita tai toisaalta pitäisivätkö naapurit meitä hereillä. Vaikka huone oli pienehkö, matkarattaat mahtuivat sinne ihan hyvin. Omaa sänkyä meillä ei Noelille ollut varattuna. Hän nukkui välissämme, kuten kotonakin. Kaikenkaikkiaan meidän huone oli viihtyisä, modernisti sisustettu ja ylimmästä kerroksesta oli kiva katsella alla kulkevaa Hämeenpuistoa ja sen vilinää.

Ensimmäisenä iltana haettiin sapuskat läheisen Ratinan kauppakeskuksen Fafa'sista. Noel sai oman lasten meze-annoksen, joka maistui hänelle tosi hyvin. Hän oli niin ison pojan näköinen, kun istui hotellihuoneen tuolilla meze-annos sylissään ja popsi tyytyväisenä herkkupaloja suuhunsa. Viime aikoina on tullut monta "Hitsit, miten iso meidän poika jo on!" -hetkeä, ja tämä oli yksi niistä.

Perjantai-iltana astelin lähikampaamoon, koska mulle iski aiemmin päivällä aivan jäätävä hiuskriisi! Varasin siis ex tempore parin sadan metrin päässä sijaitsevaan kampaamoon hiustenleikkuuajan Timman kautta. En ollut aikaisemmin käyttänyt kyseistä sivustoa, mutta täytyypä sanoa, et oli aivan todella näppärä! Koin erityisen käteväksi vieraalla paikkakunnalla ollessa kartan, jonka avulla pystyi etsimään lähellä olevan kampaamon. Myös maksu onnistui sivuston kautta, joten mun ei tarvinnut muuta tehdä kuin saapua paikalle sovittuna ajankohtana.

Kun mies haluaa shoppailemaan

Lauantaiaamuna herättiin hotelliaamiaiselle, jota siis olin odottanut jo monta päivää. Mä rakastan kaikkia buffet-ruokailuja, koska saa maistella kaikkea vähän! Mustamakkara jäi tosin multa maistamatta, koska en välitä siitä yhtään - sori tamperelaiset! Noel näyttää olevan tosin isin poika tässä asiassa, sillä hän popsi mustamakkaraa aivan tyytyväisenä. Täytyy kyllä olla ylpeä meidän kulinaristi lapsestamme.

Kun aamupalalla suunniteltiin miten vietettäisiin päivä, Nikke (Kyllä, Nikke! :O) sanoi haluavansa shoppailemaan Ratinaan ja levykauppaan. Mun toivomukseni oli viedä Noel Pikku Kakkosen leikkipuistoon, jonka olin edellispäivänä nähnyt ohi ajaessamme. Siispä heti aamupalan jälkeen luovutettiin huone, pakattiin kamat autoon ja ajettiin auto Ratinan kauppakeskuksen parkkihalliin. Nikke shoppaili tyytyväisenä ja mä yritin shoppailla. Taisin mä löytää yhdet housut, mutta uskokaa mua, kun sanon, että Nikke hoiti meidän perheen shoppailemisen. :D

Kauppakadulla sijaitsevasta Rolling Recordsista on tullut meidän vakkari pysähdyspiste Tampereen reissuillamme. Nikke harrastaa LP-levyjä, joten tuohon "karkkikauppaan" on ehdottomasti päästävä joka kerta. Mä en niinkään levyistä tiedä, mutta sen osaan sanoa, että henkilökunta tuolla on ollut joka kerta aivan mahtavaa! Noel on kuljeskellut liikkeessä ympäriinsä innosta kiljuen (koska rakastaa LP-levyjen kuuntelemista ja soimaan laittamista isin kanssa), ja ikävien tuijotusten sijaan, molemmilla kerroilla myyjät ovat tulleet iloisesti juttelemaan Noelille. Monesti pikkuliikkeissä tulee sellainen fiilis, että pitäisi olla kuin kirjastossa, mutta tuolla on aina ollut tosi lämmin vastaanotto koko meidän perheellemme. Viime kerralla meillä kävi muuten mahtava tuuri, koska juuri noin vartti ennen saapumistamme, oli poistokoriin lisätty lastenmusiikkia! Noel sai siis neljä omaa LP-levyä.

Fiilistelyä koskella ja pärinää leikkipuistossa

Levyostosten jälkeen oli aika viedä Noel leikkipuistoon. Mä RAKASTAN Tampereen keskustan läpi kulkevaa koskea. Joka kerta kävellessäni sen rantaa pitkin, en voi olla fiilistelemättä vanhoja punatiilisiä tehdasrakennuksia ja kuohuavaa koskea! Väistämättä mun mieleeni tulee myös aina ajatukset siitä, minkä näköistä siellä on ollut silloin, kun mummoni on nuoruudessaan kulkenut siellä. Tampere tuntuu jotenkin toiselta kodilta, vaikken ole koskaan siellä asunut. Ehkä se on se, että mummoni on aina puhunut lämpimästi Tampereesta ja kaivannut sinne takaisin. Me ollaan myös aina käyty siellä vähintään kerran vuoteen, joten kaupunki tuntuu tutulta ja turvalliselta.

Mulle must-juttu jokaisella Tampereen reissulla on päästä kävelemään kosken rantaa pitkin. Matkalla Pikku Kakkosen leikkipuistoon Koskipuistoon, käveltiin pitkän matkaa koskea molemmin puolin. Mä napsin kymmeniä kuvia matkalla, joista sinun onneksesi, jaan vain muutaman. ;) Mulla oli niin onnellinen olo tuolla kävelyreissulla, vaikka meinasin paahtua kuuman auringon alle. Vesi on mun juttu. Sen äärellä mun on hyvä olla.

Pikku Kakkosen leikkipuisto oli tosi monipuolinen! Ehkä se on suunniteltu isommille lapsille enemmän, mutta Noel viihtyi siellä hyvin ihmetellen isompien lapsien touhuja. Lauantai-iltapäivänä siellä oli nimittäin aika eläimellinen meno; vipinää, vilinää ja pärinää riitti... Nikke sanoi kauhuissaan saapuneensa painajaiseensa, mutta totesin hänelle hymyssä suin, että "Welcome to parenthood!" ;)

Leikkipuistoilun jälkeen päätettiin kävellä Keskustorille jätskille. Syötiin torin laidalla vuoden ensimmäiset pehmikset (ensimmäinen kuva), minkä jälkeen aloitettiin kotimatka. Noel oli yllättäen koko kotimatkan hereillä, joten mä istuin hänen viihdyttäjänään takapenkillä. Miksi menomatka aina sujuu paremmin kuin kotimatka? Löytyykö sulta joku teoria vastaukseksi kysymykseeni? :D

Jos siis itsekin harkitset irtiottoa arjesta, tee se!

Ai miksikö? No, minäpä kerron sulle muutaman erittäin hyvän syyn.

1. Jo kivan reissun odottaminen tuo uutta puhtia arkeen.

2. Maisemanvaihdos piristää aina. Me huomattiin, että jopa Noel selvästi nautti, sillä hän oli reissussa vielä entistäkin hyväntuulisempi. Ei siis pidä aliarvioida maisemanvaihdoksen voimaa pieneen lapseen!

3. Reissun päällä tulee väistämättäkin vietettyä aikaa perheen kesken. Kotona ollessa yhteinen aika jää helposti vähemmälle, kun on esimerkiksi kotitöitä tehtävänä.

4. Reissussa ei tarvitse tehdä kotitöitä tai katsella sotkukaaosta kotona. Joku toinen siivoaa jälkesi hotellihuoneessa ja parhaimmillaan joku toinen myös kokkaa ruokasi. Niiiin rentouttavaa!

5. Välillä pitää hemmotella itseä ja muuta perhettä. Jokainen meistä ansaitsee välillä jotain erityisen kivaa.
6. Reissun jälkeen mieli on virkeä, olo rentoutunut ja arki maistuu taas vähän paremmalta.

Mä oon niin onnellinen, että päätettiin tällä kertaa repäistä ja yöpyä hotellissa, sillä meillä oli ihan älyttömän ihana reissu! Sellainen, jonka avulla jaksaa puskea arkea taas eteenpäin. Mulla oli latautunut, onnellinen, tyytyväinen ja virkistynyt olo reissun jälkeen. Kotiin on toki ihana aina palata, mutta kyllä mä mielessäni jo mietin, että minneköhän sitä seuraavaksi mentäisiin. Tampere on aina hyvä valinta, mutta ehkäpä me mennään ensi kerralla vaikka Turkuun! Siellä en oo käynytkään kuin pari kertaa koulun retkillä. Kuuleman mukaan se on aika ihana kesäkaupunki.

Jään innolla odottamaan seuraavaa reissuamme!

Koska viimeksi sä olet ottanut irtioton arjesta? Minne reissasit? Olitko puolisosi kanssa, ystäväporukalla vai koko perheen voimin?

Onko seuraava reissu jo suunnitteilla?

Otan muuten lämpimästi vastaan suositukset kivoista kotimaan kesämatkakohteista!

- - -

Huhheijakkaa, mikä pieni kiukkupörriäinen meidän leppoisasta pojastamme on alkanut viime viikkoina kuoriutua!

Kuten jo kerroin Noelin puolitoistavuotispostauksessa, pienen miehen oma tahto on alkanut nostamaan päätään, ja kun sen eteen tulee jokin este, tavarat lentelevät tai pikkusormet raapivat. Sellaista yleistä tyytymättömyyttä tai kokoaikaista huonotuulisuutta ei ole, mutta niitä oikeasti ajoittain aika huvittavia kiukkukohtauksia on alkanut esiintyä päivittäin. Usein ne menevät sekunnissa ohi harhauttamalla, mutta muutaman kerran olen joutunut kiristelemään hampaitani ja hengittelemään syvään.

"Oikea" uhmahan alkaa yleensä kahden vuoden tienoilla. En siis laske näitä tämänhetkisiä kiukkuja viralliseksi uhmaksi, sillä uskon (=pelkään), että pahempaa on vielä tiedossa... Siksipä päätin tehdä tämän postauksen - ihan vaan tsempiksi itselleni ja ehkä myös sulle.

Kuusi asiaa, jotka kannattaa pitää mielessä, kun uhma raivostuttaa

Kun uhma tulee taloon, on se vanhemmille usein kova paikka. Kiukutteleva ja mieltään osoittava taapero voi saada olon ärtyneeksi, vihaiseksi, epätoivoiseksi tai huvittuneeksi. Palauta nämä mieleen, kun uhmaileva lapsii nostaa sen kuuluisan käyrän taivaisiin:

1. Uhma, eli tahtoikä, on todella tärkeä kehitysvaihe, jonka kautta lapsi huomaa erillisyytensä vanhemmistaan ja alkaa itsenäistyä. Meidän pikkumuruista kasvaa isoja! Oishan se nyt aika kauheeta, jos lapsi vielä teininäkin roikkuisi paidan helmassa 24/7 ja koputtelisi vessanovea ollessasi pissalla. ':D

2. Uhman kautta lapsi oppii ilmaisemaan omat toiveensa, tarpeensa ja halunsa. Hän siis harjoittelee tahtomista. Aika hienoa, että pienestä täysin vanhempiensa armoilla olevasta vauvapötkylästä on kasvanut itseään ja omaa tahtoaan ilmaiseva pieni ihminen!

3. Uhmalle tyypillinen käytös kertoo siitä, että lapsi kokee olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi. Kiukkukohtaukset ja muut uhmailut ovat siis kunnianosoitus ja suuri kiitos rakkaudestasi sekä luomastasi turvallisesta kasvuympäristöstä.

4. Jokaisen uhmakauden jälkeen, lapsi ymmärtää maailmaa ja ympäristöään enemmän. Erittäin tärkeää! Kiukkukohtauksista lapsi saa myös arvokkaita oppitunteja sosiaalisten taitojen kehittymiseksi.

5. Uhmakiukkujen myötä lapsi oppii säätelemään tunteitaan. Seesteisimpiä kausia on siis luvassa!

6. Lopuksi tärkein: uhma menee ohi. Joskus. :D

Positiivinen ajattelu on se juttu vai mitä? Aina voi ainakin yrittää... ;)

Kammottava vai hullunhauska uhma?

Uhmailu kaikessa kamaluudessaan voi kuitenkin tuoda mukanaan tilanteita, joille ei ehkä sillä hetkellä osaa nauraa, mutta joille myöhemmin kikattaa vedet silmissä. Noelin uhmailu on vasta aivan esiasteilla, mutta haluan silti kertoa mua tähän mennessä eniten naurattaneen uhmailutilanteen:

Olin Noelin kanssa kotikotonani viettämässä isäni kanssa aikaa. Iskä eli ukki oli kokkailemassa keittiössä ja mä istuin olohuoneen nojatuolilla. Noel leikki mun edessäni maton reunalla autolla. En enää muista, mitä Noel teki, mutta kielsin häntä tekemästä sitä. Kiellon johdosta, hän alkoi osoittamaan mieltään kiljahteluilla sekä heittämällä kädessään olleen auton lattialle. Kun toruin auton heittämisestä, hän nousi ylös polkemaan jalkaansa ja käveli päättäväisin askelin keittiöön. Muutaman sekunnin päästä hän käveli luokseni kantaen omaa reppuaan, katsoi mua pahalla silmällä ja heitti reppunsa mielenosoituksellisesti maahan.

Kyllä muuten teki tiukkaa olla nauramatta! Tunteitaan näyttävälle lapsellehan ei saa nauraa, vaan hänet pitää ottaa tosissaan, vaikka reaktio tuntuisi kuinka huvittavalta tahansa. Oli kuitenkin jotenkin superhellyyttävää ja samaan aikaan todella huvittavaa, miten kiukkuiselta Noel näytti ja miten määrätietoisesti hän halusi mulle osoittaa mieltään. Mieti nyt: hän käveli varta vasten keittiöön hakemaan oman reppunsa, jotta saisi heittää sen mielenosoituksena maahan edessäni. :D Voi pientä kiukkukirppuani!

Innolla ja kauhulla odotan, mitä tuleman pitää! Odotellessani lukisin mielelläni sun hauskimman, kamalimman, traumaattisimman, hellyyttävimmän mieleenpainuvimman uhmistilanteen.